Päivän mietelmä

Tyhmä ihminen tuo tyhmyytensä esiin kysymällä neuvoa ongelmissa, joihin typerä ihminen syöksyy päistikkaa säilyttääkseen uskottavuutensa.

Tolkien ja musta magia

Ruukinmatruuna kirjoitti tuossa pari päivää sitten fascismin suhteesta modernismiin, ja mainitsi siinä kaikkien nörttien suosikin ja kaikkien intellektuellien inhokin, John Ronald Reuel Tolkienin. Tolkien oli, kuten tunnemme, taantumuksellinen, patakonservatiivi, roomalaiskatolinen, rasisti ja inhosi demokratiaa ja ihaili feodalismia. Ja samalla hän oli vannoutunut sosialismin, kansallissosialismin, fascismin ja diktatuurin vastustaja, ja vapauden, individualismin ja ihmisyyden puolustaja. Ja hän on ollut miljoonien nörttien sankari

Vannoutuneimmat Tolkien-friikit lukijoiden joukossa yhdistävätkin tämänkertaisen masuuninlaskun otsikon Åke Ohlmarksin kirjaan Tolkien och den svarta magin (1982). Åke Ohlmarks, tunnettu kielitieteilijä ja professori, joka oli ansainnut kannuksensa kääntämällä italiaa, muinaisnorjaa ja saksaa ruotsiksi, käänsi Tolkienin pääteoksen Taru sormusten herrasta, Tolkien-fanien keskuudessa lyhyemmin TSH, ruotsiksi 1961-1963, nimellä Sagan om ringen. Mutta englanti ei ollut hänen vahva puolensa. Ohlmarksin ruotsinnosta pidetään yhtenä kaikkein huonoimmista Tolkien-käännöksistä, ja Tolkien, joka osasi itse ruotsia, ei pitänyt siitä lainkaan. (Tolkien osasi myös suomea - onhan quenya laadittu suomen kielen pohjalta - ja hän puolestaan piti Kersti Juvan ja Eila Pennasen käännöstä hyvänä.) Mutta Ohlmarksin ja Tolkienin välit lopulta rikkoutuivat täysin, ja Christopher Tolkien päätti sallia Silmarillionin kääntämisen ruotsiksi vain, jos kääntäjänä ei olisi Ohlmarks. Tästä suivaantuneena Ohlmarks kirjoitti tuon teoksensa Tolkien och den svarta magin, joka on aivan puhdas häväistyskirjoitus: siinä Ohlmarks leimaa Tolkienin piilonatsiksi ja Tolkien Societyn saatananpalvontaa ja mustaa magiaa harrastavaksi salaliitoksi. Onneksi Ohlmarks kuoli 1984, joten oikeusjuttua ei saatu aikaan.

Kuka oli J.R.R. Tolkien? Paitsi että hän oli Oxfordin yliopiston muinaisenglannin kielen professori, häntä pidetään koko nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden genren perustajana. Ja irvokkaasti hartaan roomalaiskatolisen Tolkienin ansiota on uuspakanallisuuden voimakas leviäminen länsimaissa. Ja mikään ei voisi olla kauempana Tolkienista itsestään - vaikka hän keitti melkoisen sopan niin Eddasta, Nibelungenliedistä, Beowulfista, Kalevalasta kuin omasta mielikuvituksestaankin ja hänen teksteissään on paljon ns. pimeän keskiajan ( siis 500-800 jKr) kertomusten tematiikkaa, hänen teksteissään on selkeästi kristillinen, kristillisen moraalikäsityksen ja kristillisen etiikan täyttämä pohjavire - hänen tekstinsä ovat pakanallisen pintasilauksen alla läpikristillisiä.

Meillä on tapana tulkita Tolkienia allegorisesti - oman aikamme tapahtumien kautta. Eikä aiheetta, sillä Tolkien piti fascimia vastenmielisenä - ja vihasi sekä natseja että kommunisteja. Hän oli itse ollut mukana ensimmäisen maailmansodan helvetissä viestivänrikkinä, ja taisteluhautakuume 1916 tosiasiallisesti pelasti hänen henkensä. Ruukinmatruunan tulkinta oli, että Morgoth olisi Saksan keisari Vilmelm II - ja Sauron "hänen luutnanttinsa", Adolf Hitler; ja Saruman puolestaan olisi Stalin. Ohlmarks taas piti Tolkienia salanatsina, ja hänen tulkintansa oli Morgoth = Marx, Sauron = Stalin, Lenwe = Lenin (Lenwe? Lenwe oli haltia, ei pahis!) ja että Saruman olisi puolestaan ollut Hitler. Oli miten oli, Tolkien itse sanoi, ettei hänen tekstinsä ole nykyajan allegoriaa, vaan kyse on paljon syvällisemmästä tematiikasta - ikuisista kertomuksista hyvästä ja pahasta.

No, ruukinmatruuna googlasi sitten hakusanoilla "tolkien hitler" ja "sauron hitler" ja hän törmäsi eräälle sikhisivustolle - Tolkien ei ole pelkästään meidän uskontonihilististen länkkärien yksinomaisuutta. Ja sikheillä oli paljon synkempi näkemys: Tolkienille Sauron edustaa Muhammedia ja Mordor islamia ja että sikhien mukaan Tolkienin kirjoissa kyse oli länsimaisen sivistyksen ja islamin välisestä kamppailusta. Tämä oli niin raju väite, että se pudotti ruukinmatruunan pepulleen. Mutta sikhiläisyys on kuitenkin intialainen uskonto - ja on oletettavaa, että intialainen lukija näkee Tolkienin aivan eri valossa kuin länsimaalainen lukija.

Seuraava googlaus tehtiinkin sitten hakusanoilla "tolkien islam". Ja tulokset olivat hyvin rankkoja. Ja yksi rankimmista oli juutalaisen(!) David Horowitzin pitämä hyvin oikeistolainen Front Page Magazine, jonka artikkeli Tolkienista, Hitleristä ja islamista oli ravisuttava. Vaikka ruukinmatruuna on kirjoittanut Horowitzista aiemmin hyvin kriittiseen sävyyn, kyseinen teksti on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen - se ei edusta lainkaan sitä samaa patologista islamofobiaa kuin Horowitzin omat tekstit.

Tolkienin suhde natseihin ja totalitaarisiin, diktatorisiin järjestelmiin käy selkäesti tästä artikkelista läpi. Siinä siteerataan Tolkienia itseään, ja Tolkien tunnustautuu filosemiitiksi:

I regret that I am not clear as to what you intend by 'arisch'. I am not of Aryan extraction: that is, Indo-Iranian; as far as I am aware none of my ancestors spoke Hindustani, Persian, Gypsy, or any related dialects. But if I am to understand that you are enquiring whether I am of Jewish origin, I can only reply that I regret that I appear to have no ancestors of that gifted people.

Ja sodan edetessä hän kirjoitti pojalleen Michaelille, silloin Britannian armeijan upseerikoulussa:

...I have in this War a burning private grudge—which would probably make me a better soldier at 49 than I was at 22: against that ruddy little ignoramus Adolf Hitler... Ruining, perverting, misapplying, and making for ever accursed, that noble, northern spirit, a supreme contribution to Europe, which I have ever loved, and tried to present in its true light. Nowhere, incidentally, was it nobler than in England, nor ever more early sanctified and Christianized.

Hitleriä on usein väitetty kristityksi, mutta ruukinmatruunan näkemys on, että Hitler oli yhtä kristitty kuin Julianus Apostata - joka ensin teeskenteli kristittyä niin kauan kun siitä oli hyötyä, sen jälkeen julistautui pakanaksi - ja lopuksi ryhtyi vainoamaan kristittyjä, tavoitteenaan tuhota kristinusko, kunnes erään sassanidiasavaranin peitsi vapautti Rooman tästä purppuraviittaisesta Don Quijotesta, joka johti ratsuväkirynnäkköä ilman haarniskaa, koska hän kuvitteli olevansa jumala ja haavoittumaton. On sinänsä mielenkiintoista, että kyseisellä sivustolla väitetään - aivan samoin kuin William Shirer väittää suurteokessaan Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho - natsismin spirituaalisen agendan olleen täysin pakanallinen. Kirjoittajan mukaan Himmler suunnitteli SS:n jesuiittojen irvokkaaksi pakanalliseksi vastineeksi, ja että Hitler olisi sanonut Speerille, että olisi parempi että saksalaiset olisivat kääntyneet islamiin, sillä silloin saksalaiset soveltuisivat paremmin armottomaan sodankäyntiin. Mutta varmaa on, että Jerusalemin suurmufti ja Adolf Hitler olivat hyvää pataa keskenään, ja heidän yhteistyöstään syntyi 13. Waffen-SS -divisioona Handschar, joka värvättiin Bosnian muslimeista, ja jota käytettiin Serbiassa partisaaneja vastaan.

Mielenkiintoista sinänsä, ne saagat, tarut ja laulut, jotka Tolkienille ovat rakkaita, kirjoitettiin muistiin sinä aikana, kun Pohjois-Euroopan pakanalliset ja barbaariset soturikansat kristillistyivät, ja jolloin kymmenen käskyä alettiin ensimmäisen kerran ottamaan vakavasti ja jolloin Euroopassa syntyi lakiin ja feodalismiin perustuva yhteiskunta anarkian tilalle. Tuona aikakautena pakanallinen vapauden, rohkeuden ja sanan pitämisen käsite nivoutui kristilliseen etiikkaan, heikkojen puolustamisen ja oikeutetun sodan käsitteeseen, ja synnytti ritarikulttuurin. Länsi-Euroopassa raskas ratsumies ei ollut pelkkä katafrakti; hän oli paljon enemmän, hän oli ritari - hirveän vahva ja hirveän kiltti. Ja juuri tämä tematiikka käy punaisena lankana Tolkienin kirjojen läpi - hänen sankarinsa edustavat juuri ritari-ihanteita parhaimmillaan.

Tolkienin sankarit ovat yksilöitä - he edustavat individualismia, vapautta ja ihmisyyttä. Viholliset taas edustavat kasvotonta massaa, jossa sankaruus ei suinkaan merkitse urhoollisuutta, rohkeutta, uhrautuvaisuutta ja rakkautta, vaan kavaluutta, julmuutta, armottomuutta ja viekkautta. Kaikki Tolkienin pahisyhteiskunnat ovat joko despotioita, anarkioita tai diktatuureja; ja niitä leimaa hirvittävä orjamielisyys - Tolkien sanoi joskus, että Sauronilla on paljon orjia, muttei yhtään palvelijaa. Palvelija palvelee omasta halustaan, orja pakotettuna. Ja islam jo sanana merkitsee alistumista, hän-joka-alistuu on muslim, ja suosittu pojan etunimi "Abdullah" tarkoittaa Allahin orja. Islamissa Allah loi ihmiset ja dzinnit orjikseen, kun taas kristinuskossa ihminen luotiin Jumalan lapseksi - tässä on hirvittävä ja merkittävä ero. Orjalla ja omalla lapsella on eroa kuin yöllä ja päivällä! Ja orjuus sekä islam liittyvätkin toisiinsa kuin paita ja peppu - orjuutta esiintyy nykypäivänä yhä islamilaisessa maailmassa.

Entä, jos lähdemme sittenkin avaamaan Tolkienia allegorian kautta? Ja jos muistamme, mitä Tolkien vihasi ja inhosi ja mitä hän arvosti ja rakasti, voimme tehdä uuden allegorian - tällä kertaa paljon syvällisemmän. Jos lähdemme siitä, että edain, Lännen ihmisten kolme heimoa, edustavat kristittyjä, niin ketä ovat haltiat - ja ketä örkit?

Haltiat syntyvät ennen ihmisiä, ja Tolkien julistautui filosemiitiksi. Tolkienin haltiat edustavat juutalaisia ja juutalaiset jakautuvat eldariin ja avariin. Eldar on Juuda; avari puolestaan Israel - ja sen kymmenen kadonnutta kansaa. Morgoth on itämaisen despotian symboli: hän ei edusta mitään tiettyä uskontoa eikä ideologiaa, vaan seemiläisiä despotioita ja orjanomistajayhteiskuntia yleisesti. Ja Juuda vastustaa yksinään niin Egyptiä, Assyriaa kuin Babyloniaakin, kunnes se tuhoutuu - kuten Beleriand.

Mutta yksi heistä, Earendil, uhrautuu kaikkien puolesta pelastaakseen niin haltiat kuin ihmisetkin. Earendil on erilainen kuin muut: hän on puolihaltia - ihmisisän, Tuorin, ja haltiaäidin, Idrilin, poika. Hän edustaa sekä eldaria että edainia ja vain hän yksinään voi pelastaa sekä syntiinlangenneen noldorin että paljon kärsineen edainin. Earendil nimenä on anglosaksiselta ajalta peräisin; Tolkien itse myöntää käyttäneensä tätä runoelmaa, jossa Earendel, Aamutähti, on Johannes Kastajan symboli. Mutta Earendil ei ole Tolkienille yhtään sen vähempää kuin Jeesus. Hän, josta edainin kuninkaat johtavat sukunsa Elrosin kautta.

Ja edain saavatkin oman valtakuntansa, Nûmenorin. Yhtäläisyydet Roomaan ovat melkoiset - oman aikansa ehdoton supervalta, kun taas Keski-Maassa eletään barbariassa. Tolkien yhdistää Akallabethissä Rooman tuhon Atlantis-myyttiin. Ja Keski-Maassa nousee uusi Musta Ruhtinas: Sauron. Ja Sauron ei ole enempää eikä vähempää kuin Muhammed. Mordor edustaa nyt islamia, ja massoina sikiävät örkit puolestaan haltioiden (juutalaisten) irvikuvia - tyhmiä kun juutalaiset ovat älykkäitä, orjamielisiä laumasieluja kun juutalaiset ovat individualisteja, julmia ja brutaaleja kun juutalaiset ovat pasifisteja. Sauron aiheuttaa Nûmenorin tuhon - islamin nousu 600-luvulla oli hirvittävä isku kristikunnalle ja käytännössä tuhosi senaikaisen kristinuskon "pelastavaa jäännöstä", Bysanttia, lukuunottamatta. Ja nûmenorilaiset, dunedain nousevat nyt maihin Keski-Maassa, ja perustavat kaksi valtakuntaa: pohjoisen Arnorin ja eteläisen Gondorin.

Kääntäkääpä Keski-Maan karttaa 90 astetta. Siitä saadaan aikaan Länsi-Rooma ja Itä-Rooma (Bysantti). Kolmannen ajan lopulla toista valtakuntaa, Arnoria, ei enää ole, mutta sen kuningassuku on olemassa; toinen valtakunta, Gondor, on olemassa, mutta siellä ei ole kuningasta vaan käskynhaltija. Mordor uhkaa murskata ihmisyyden lopullisesti - aivan kuten örkkikapteeni huutaa elokuvassa Ihmisten aika on ohi! Örkkien aika alkaa!. Onko sattumaa, että örkkien ja eteläisten (persialaiset?) tunnuksena on nimenomaan kuunsirppi?

Sauron ei halunnut enempää eikä vähempää kuin koko maailman valtaa - vertaa käsitteet umma, dar-al-harb ja dar-al-Islam. Sauronin armeija oli olemassa vain yhtä ainoaa asiaa - valloitussotaa - varten, ja sen armeija muodostui nopeasti sikiävistä örkeistä, jotka olivat pelkkää kulutustavaraa, uja jotka fanaattisesti ja murhanhimoisesti kävivät sotaa ihmisiä ja varsinkin haltioita vastaan. Ja silti Sauron oli alunperin yksi maia, aivan kuten Ismael oli Iisakin veli. Eesau (Rooma, ihmiset) ja Jaakob (Israel, haltiat) olivat hekin veljeksiä. Ja örkit ovat haltioiden irvikuvia.

Kuka on Saruman? Ei ole vaikeaa tällä päätelmällä päätellä, että Saruman edustaa länsimaista marxilaisviritteistä intelligentsijaa - islamin apologeettoja, valtakunnandhimmejä, jotka yrittävät selittää islamin parhain päin ja näin lyödä kiilaa länsimaiden riveihin - jotta he saisivat oman diktatuurinsa pystyyn. Saruman - marxismi - yrittää perustaa oman pimeyden valtakuntansa, mutta sitä ennen ihmisten valtakunnan pitää tuhoutua, sillä se on esteenä Sarumanin valtapyyteille. Ja siltikään länsimaiset intellektuellit eivät huomaa, aivan kuin Sarumankaan ei huomannut, olevansa pelkkä islamin sätkynukke ja pelaavansa Mordorin pussiin. Islam on paljon voimakkaanpi, paljon fanaattisempi, paljon kiihkomielisempi ja paljon vahvempi voima kuin marxismi. Ja Saruman yrittää luoda oman orjarotunsa - puoliörkit, uruk-hai, kuin Homo Sovieticuksen. Valkoinen käsi on kuin punainen tähti.

Vastaavuudet ovat valtavat, ja kun pidämme mielessä Tolkienin katolisuuden, niin ymmärrämme, miksi Sauronilla on paljon orjia, muttei yhtään palvelijaa.

Onko ihmisten aika lopussa ja alkaako örkkien aika? Tätäkin on pohdittu, mutta aina jostain tuntuu niitä hobitteja löytyvän, joiden tehtävä on pelastaa menetetty asia. Länsimaailma on nukkunut Ruususen unta, eikä kukaan ole havainnut ajoissa militantin islamin nousua; tai sitten Saruman ja Grima Kärmekieli ovat olleet paljon onnistuneempia juonissaan ja onnistuneet tuudittamaan edainin siihen Ruususen uneen, ja heiltä on jäänyt Mordorin nousu huomaamatta. Ehkäpä nykypäivän hobitit ovat internet - ne nörtit, jotka istuvat tietokoneittensa ääressä kirjoitellen verkon eri keskusteluryhmiin, blogeihin ja mielipidepalstoille - ja joita Saruman ja Grima Kärmekieli eivät kykene jymäyttämään.

Me emme saaneet kapitalistisen länsimaailman ja kommunistisen itäblokin välistä lämpöydinmaaottelua - kylmä sota pakastekuivui kasaan. Mutta kuka olisi uskonut, että uudeksi uhkaksi tulisi partaa päristävä ja pimeitä vuosisatoja edustava fanaattiinen uskonto, joka leviää sikiämällä ja joka haluaa revanssia Toursista vuodelta 732 uudelleen, mutta tällä kertaa ydinasein?

Tolkienin feodalismin ihailu näyttäytyy aivan uudessa valossa. Tolkien pettyi demokratiaan Britannian sodanjälkeisen työväenpuolueen hallituksen politiikan vuoksi - se sai aikaan samanlaisen kaaoksen kuin Saruman Konnussa, ja Tolkienille feodalismi edustaa paradoksaalisesti vapautta - jokaisella ihmisellä on oma paikkansa yhteiskunnassa ja hänelle kuuluvat oikeudet ja vapaudet. Hänelle demokratia oli askel kohti oklokratiaa - kukonaskeleen päässä sen romahtamisesta väkivallaksi. Hänelle feodalismi näyttäytyy siis legitimiteettinä, laillisuusjatkumona - ja edustaa länsimaista yksilönvapauden perintöä. Tolkienia on syytetty rasistiksi, mutta hän oli oman aikansa lapsi, ja hän vastusti voimakkaasti apartheidia; ja Tolkienin seksismisyytökset kaatuvat siihen, että hänen naisihanteensa on katolinen naisihanne ja roomalaiskatoliset naiset pitävät siitä, että he saavat olla feminiinisiä naisia eikä heidän tarvitse olla munattomia miehiä kuin protestanttisessa maailmassa - ja kun kerran kulttuurirelativismissa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa elämme, niin mikä oikeus meillä on tällöin kritisoida Tolkienia ja katolisuutta sen naisideaalinsa vuoksi? Ehkäpä Tolkien sittenkin kelpaa nörtti-idoliksi?

Mutta kuten on todettu, kaikki tämä on pelkkää spekulointia. Toisinaan, Freudin sanoin, sikari on vain pelkkä sikari. Tolkien itse sanoi inhoavansa allegoriaa, vaikka yhtäläisyydet ovatkin ilmeiset - varsinkin Gimliä elokuvassa näytelleen John Rhys-Daviesin mielestä. Ja ehkäpä intellektuellit inhoavatkin Tolkienia juuri siksi, että Tolkien edustaa kaikkea sitä, mitä he itse vihaavat - vapautta, ihmisyyttä, sankaruutta, yksilöllisyyttä, konservativismia. [Emmekö me eläkään moniarvoisessa yhteiskunnassa?]

Entäpä Ohlmarks? Hän kirjoitti kirjansa aivan puhtaasti häväistysmielessä. Hänen kotonaan oli sattunut tulipalo 1982, joka ilmeisesti oli tuhopoltto, ja jonka takana oli mieleltään häiriintynyt Tolkien-friikki. Ohlmarks oli tuolloin jo liki kahdeksankymppinen, ja hänellä ilmeisesti oli alkanut ns. iso pyörä viiraamaan.

Mutta uusi ruotsinnos TSH:sta julkaistiin 2005. Tällä kertaa se oli erinomainen, ja se oli tehty yhteydessä ruotsalaisten Tolkien-harrastajien ja Tolkien-seuran kanssa.

Tiskarin polkka

Tänne on eksytty monasti hakusanoilla "tiskarin polkka sanat". Joten ohessa sitten Hiski Salomaan Tiskarin polkka:

Ämmät ne huutaa, juo sekä mässää.
Minä vaan astioita tiskaan tässä.
Kahvi se pannusta tahtoi maahan mennä,
eihän minä kaikkeen lennä.
Milkmänni varhain maitoa kantaa,
rauhassa taitaa nukkua antaa.
Koirakin täytyy ulkona käyttää,
kissalle kuppiin täyttää.

Minä se vaan tiskaan astioita, ja luutalla lakasen lattioita
Hili-pati-hili-pati-himppamppaa
Kyllä torstai-ilta nyt vauhdittaa

Joskus kun ämmä on kitsiin tullut,
siellä se huutaa kuin puolihullu.
"Ootko sä laittanut ukolle ruokaa,
hällön kahvia tuokaa".
mun sille pittäis tervata, vaihtaa,
lapsllekkin tarttis resuakin vaihtaa.
Papukaija huutaa: "Piikaa! Piikaa!"
Ovien kello rinkaa

Minä se vain...

Siihen kun on tulluna torstai-ilta,
nii polkasta notkuu se haalinsilta.
Kun Janne se vie sitä lännen Maijaa,
paavoisti länstä.
Toiset huhkii sieltä ja täältä,
että dressakin tahtoo puota päältä.
Nuoret ne hyppää ympär haalia,
vanhat ne nurkassa vääntää.

Orkesti soittaa hiitula, hiitaa,
ryty-tyty-tyty-tyty-tyytylä tyntää,
Hili-pati-hili-pati-himpamppaa
kyllä torstai-ilta nyt lohduttaa.

(Älkää kysykö kitarasointuja tällä kertaa...)

Työvoimapula, eli näin meitä petetään, osa IV

Eilisessä eduskuntakeskustelussa eräs nimeltämainitsematon keskustapuolueen nimeltämanitsematon kansanedustaja Timo Kalli ehdotti eläkeiän korottamista työvoimapulan ja sitä seuraavan holtittoman maahanmuuton ehkäisemiseksi. Ja hän sanoi sen vakavissaan.

Voi pyhä jysäys.

Tähän siis ollaan tultu. Edelleenkin on vaikea sanoa, ovatko päättäjämme typeriä vaiko ilkeitä, joskaan vaihtoehdot eivät ole toisiaan poissulkevia. Varmaa on, että päättäjämme elävät jossain aivan toisissa sfääreissä, irti siitä reaalitodellisuudesta missä vaalikarja - varsinkin me X-sukupolvi ja meitä nuoremmat eli laman lapset, elämme.

Ensinnäkin todettakoon, että mitään työvoimapulaa ei ole eikä tule - suuret ikäluokat käytännössä ovat jo eläkkeellä ja meillä on yhä noin puolisen miljoonaa työtöntä - ja 2008 alkanut lama kiskaisee maton lopullisesti työvoimapulalässsytyksen alta. Lisäksi työn jatkuva tehostaminen, työtahdin jatkuva kiristäminen, työn tuottavuuden jatkuva kasvu automaation kautta ja ulkoistamiset halvan työvoiman maihin vähentävät jatkuvasti työvoiman tarvetta. Massatyöttömyys tulee siis jatkumaan tulevaisuudessakin, eikä mitään työvoimapulaa ole eikä tule. Aina, kun puhutaan työvoimapulasta, voidaan turvallisesti olettaa päättäjien valehtelevan meille päin naamaa.

Todellisuudessa pulaa on vain sellaisesta työvoimasta, joka suostuu orjatyöhön nälkäpalkalla. Normaalissa, luonnollisessa markkinataloudessa kysyntä ja tarjonta tasoittavat luonnollisella tavalla toisensa: palkat asettuvat sille tasolle, millä ihmiset suostuvat töitä tekemään. Jos työvoimasta on pulaa, palkat nousevat, kunnes tekijöitä löytyy. Pulaa siis todellisuudessa on vain työnantajista, jotka suostuvat maksamaan markkinatalouden lakien mukaisista palkkoja.

Nyt tätä tilannetta yritetään siis paikata luomalla Suomeen uusi alaluokka, joka suostuu tekemään töitä, jotka eivät suomalaisille kelpaa. Ja miksi eivät kelpaa? Siksi, että niistä maksetaan niin huonoa palkkaa, ettei se riitä elämiseen. Paskaduuni ei ole paskaduuni siksi, että se olisi triviaalia, vähäarvoista, virikkeetöntä, vähän tai ei ollenkaan erikoistaitoja vaativaa tai uralla huonot etenemismahdollisuudet tarjoavaa. Se on sitä siksi, että siitä maksetaan sellaista palkkaa, joka a) ei vastaa työmäärää ja b) ei riitä elämiseen eli paskaduunin jatkeeksi on pakko käydä sossun luukulla tai leipäjonossa. Normaalissa markkinataloudessa paskaduunien tilanne korjautuu itsessään: palkat nousevat ylöspäin, kunnes tarjonta ja kysyntä kohtaa. Kun palkka nousee oikealle tasolle, paskaduuni lakkaa olemasta paskaduuni. Mille tahansa työlle löytyy kyllä tekijänsä, kunhan vain hinnoista sovitaan. Yksipuolinen sanelu ei ole sopimista.

Ja nyt tätä tilannetta - eli että paskaduunien palkat nousisivat muutoin toimeentulominimiä vastaavalle tasolle - pidetään ei-toivottavana, ja sitä yritetään korjata luomalla Suomeen uusi ryysyköyhälistö ulkomaalaisista maahanmuuttajista. Mielenkiintoista sinänsä, kaikkein voimakkaimmin tämän puolesta puhuvat vasemmistopuolueet - siis ne, jota on totuttu pitämään työväen edunvalvojana ja äänitorvena. Jos ruukinmatruunalta asiaa kysytään, vasemmisto on keksinyt sen surullisen kuuluisan omaan jalkaan ampuvan sarjatulikanuunan.

Sitten ihmetellään, miksi Perussuomalaiset edustavat työväestöä ja työväenluokkaa aidoimmillaan.

On toki ihmisiä, jotka halveksivat ruumiillista työtä ja jotka pitävät duunareita jotenkin halveksittavina, huonompina tai alempina ihmisinä, ja suhtautuvat heihin kuin halpaan makkaraan. Mielenkiintoista sinänsä, tällaiset ihmiset ovat lähes aina humanisteja. Ruukinmatruuna itse on ollut kerran duunari, ja tietää täsmälleen, mitä on tehdä kovaa ja vaarallista työtä. Samoin insinöörit harvoin halveksivat ruumiillista työtä tai sen tekijöitä - insinöörin oppimäärään tiettävästi kuuluu pitkällinen harjoittelu alan duunarintehtävissä. Siksi, että insinöörillä olisi ensikäden kokemusta omalta alaltaan käytännössä - meillä ei kertakaikkian ole varaa sellaisiin kermaperseinsinööreihin, jotka osaavat kaiken teoriassa mutteivät mitään käytännössä. Mutta ruukinmatruuna on vahvasti sitä mieltä, että työntekijä on palkkansa ansainnut.

On toki ihqua, että joku Arkadianmäelläkin on havainnut käsitteen holtiton maahanmuutto ja pitää sitä negatiivisena asiana. Mutta voidaan kysyä, että miten työeläkeikärajan nosto ja holtiton maahanmuutto liittyvät toisiinsa?

Työeläkeikärajan noston todelliset syyt ovat hyvin raadolliset - kyseessä on eläkepommin purku. Tarkoitus on, että ihmiset eivät jäisi eläkkeelle työelämästä, vaan työttöminä - siksi eläkeikärajaa nostetaan. Tiedossamme on yleisesti, miten työnantajat haluavat hankkiutua vanhoista työntekijöistä eroon ja rekrytoida nuoria tilalle. Tämä on ristiriidassa hallituksen tavoitteiden kanssa. Nyt Lenin kehottaa tällaisessa ristiriitatilanteessa aina kysymään: Kuka hyötyy? Ja hyötyjä on eläkkeiden maksaja. Eläkkeethän määräytyvät, kuten tiedämme, työuran pituuden ja sen viimeisten vuosien palkan mukaan. Yleensä palkka on korkeimmillaan (ja uraputki korkeimmalla) viimeisinä vuosina ennen eläkkeelle jäämistä. Nyt, jos työntekijä saadaan pudotettua pois työelämästä - siis työttömäksi - ennen eläkkeelle jäämistä, hänen eläkkeensä jää väistämättä pienemmäksi kuin mitä se olisi, jos hän olisi ollut työelämässä loppuun saakka. Kyseessä siis on aivan puhdas sabotaaši - veruke, että ihmiset saataisiin pysymään pitempään työelämässä on pelkkää harhauttamista, maskirovkaa. Todellinen syy on eläkekertymän sabotointi niin, että maksettavat eläkkeet pienenevät viimeisten vuosien työttömyyden vuoksi.

Voidaan myös kysyä, että mikä on holtittoman maahanmuuton todellinen tavoite? Mihin sillä pyritään? Kuka hyötyy?

Voi tietysti olla, että päättäjämme eivät sittenkään olisi suunnittelemassa laillista valtiopetosta, vaan että he ovat aivan puhtaasti joko tyhmiä tai typeriä. Mutta siltä varalta, että päättäjämme eivät ole tyhmiä tai typeriä, niin ruukinmatruuna on miettinyt muutaman skenaarion. Nämä skenaariot ovat aivan puhdasta spekulaatiota, eikä niitä ole tarkoitus ottaa vakavasti.

a) Päättäjämme pyrkivät väestönvaihtoon. Päättäjiemme joukossa oleva vanha änkyrästalinistinen ongelmajäteaines pyrkii tosissaan siihen, että Valkoiset Heteromiehet (ja siinä sivussa kaikki han-suomalaiset) saadaan kuolemaan sukupuuttoon ja korvataan kehitysmaista tuodulla puolilukutaidottomalla nopeasti sikiävällä väestöaineksella. Tätä skenaariota tukee poliittisen korrektiuden ilmapiiri, puheet suomalaisten sisäsiittoisuudesta, puheet suomalaisen kulttuurin arvottomuudesta ja falskiudesta, puheet monikulttuurin rikastuttavasta vaikutuksesta - ja indoktrinaatio, suvaitsevaisuuspropaganda pakkosuvaitsevaisuus sekä se tapa, miten maahanmuuton ja islamin kritisointi on ehdoton tabu. Jos näin olisi, niin päättäjiemme toiminta olisi rinnastettavissa lähinnä laillistettuun valtiopetokseen - ja Berthold Brechtin sutkaisu hallituksesta, joka hajottaa kansansa ja valitsee itselleen uuden, toteutuisi irvokkaalla tavalla.

b) Päättäjiemme tarkoituksena on luoda Suomeen uusi ryysyköyhälistö. On totta, että 1990-luvun laman jälkeen meillä on työelämä huonontunut jatkuvasti, maassamme tuloerot ovat räjähtäneet käsiin radikaalisti, meillä on yhä puoli miljoonaa työtöntä tai vajaatyöllistettyä, ja meillä on leipäjonoja - asia, jota ei 1970-luvulla olisi voinut kuvitellakaan tapahtuvaksi 2000-luvulla! Mutta suomalainen köyhä elää tänä päivänä yhtä hyvin kuin keskiluokka 1970-luvulla. Todennäköisesti tämä käy joidenkin päättäjien hermoille - tarvitaan uusi alaluokka, joka suostuu tekemään orjantyötä nälkäpalkalla. Sensijaan, että annettaisiin markkinatalouden luonnonlakien ratkaista ongelma, otetaan jättiharppaus takaisin 1800-luvulle ja tsaarinvallan aikaan. Tätä tukee se, että köyhyyttä on pyritty jatkuvasti edistämään - tuo työeläkeikärajan nosto on käytännössä työttömyyden kasvattamista vanhemmissa ikäluokissa. Jos näin olisi, tuo olisi aivan uskomattoman katala veto päättäjiltämme - luodaan Suomeen uusi alaluokka ja pannaan heidät kilpailemaan han-suomalaisen köyhälistön kanssa kaikkein viheliäisimmistä töistä. Onko siis työväenpuolueiden agenda että köyhät kyykkyyn ja rutiköyhät mahalleen?

c) Hajota ja hallitse. Luomalla konfliktitilanne - pahimmillaan matalan intensiteetin sota - maahanmuuttajien ja han-suomalaisten välille saadaan aikaan tila, jossa vallitsee jatkuva epävarmuus ja jossa päättäjien on mahdollista koko ajan kiristää otettaan suomalaisista ja heidän yksityiselämästään - melko pitkälle sama tilanne, jota Friedrich Hayek kuvaa kirjassaan Road to Serfdom. Koska holtittomasta maahanmuutosta aiheutuvat ongelmat kasautuvat pahimmin kaikkein vähävaraisimpien han-suomalaisten asuinalueille, näin saadaan iskettyä kiilaa han-suomalaisen köyhälistön ja työssäkäyvän väestönosan sekä keskiluokan välille. Päättäjämme ovat itsekin myöntäneet, että kaikkein suvaitsemattomimpia holtitonta maahanmuuttoa kohtaan ovat ne, jotka joutuvat itse tekemisiin em. maahanmuuttajien kanssa päivittäin - eikä Mikko Puumalainen turhaan todennut vankiloiden olevan Suomen monikulttuurisimpia yhteisöjä.

d) Vaalimatematiikka. Tämä on kaikkein raadollisin ja machiavellistisin syy: tuodaan ulkomailta ainesta, joka ei työllisty eikä integroidu suomalaiseen yhteiskuntaan, niin saadaan uusia äänestäjiä. Tämä on syy, miksi perinteisen duunarityöväestön hävitessä vasemmistopuolueet ovat paikanneet hupenevaa kannatustaan kannattamalla holtitonta maahanmuuttoa ja pyrkineet maahanmuuttokeskustelun vaientamiseen. Myös RKP, joka on eräänlainen auringonlaskun puolue, on Astrid Thorsin kautta pyrkinyt maahanmuuton holtittomaan kasvattamiseen - vaikka Ruotsissa siitä on jo karvaat kokemukset. Samoin Vanhasen ilmaukset siitä, ettei kansalla saa olla harhaluuloja että he voisivat vaikuttaa asiaan äänestämällä protestipuolueita, kuten Perussuomalaisia, on indikaatio siitä, että päättäjille status quon säilyttäminen olisi kaikki kaikessa.

e) Laumasieluisuus. Eli että Suomen päättäjät haluavat osoittaa olevansa samassa ideologisessa kelkassa muiden EU-päättäjien kanssa ja sallia holtitottoman maahanmuuton Suomeen, koska kaikki muutkin tekee niin. Tällä annetaan signaali toisille EU-päättäjille, että Suomi tekee kiltisti aivan kuten muutkin tekevät ja että Suomi on kurinalainen kiltti rivimies EU-joukkueessa eikä ajattele itsenäisesti eikä asetu poikkiteloin muiden kanssa. Tämä ajatuskulku on sukua perinteiselle suomalaiselle mitähän ne ajattelee meistä -itsehäpeämiselle. Eli että tehdään typeryyksiä signaalina siitä, että me kuulumme joukkoon. Tämän puolesta puhuisi se, että päättäjät ovat pyrkineet vaikenemaan tiukasti holtittomasta maahanmuutosta ja sen lieveilmiöistä. Mutta jos tämä on se syy, niin voidaan kysyä, että minkä puolesta isoisämme oikein taistelivat, uhrasivat parhaan nuoruutensa, terveytensä ja henkensä - senkö takia, että se voitaisiin repiä kappaleiksi ja sotkea mutaan vain siksi, että osoitamme sananlaskun joukossa tyhmyys tiivistyy todeksi myös EU-skaalassa.

f) Jokin muu - mikä?

Tämä kaikki on tietysti aivan puhdasta spekulointia, jota ei tule pohtia vakavasti. Todennäköisintä olisi, että päättäjämme ovat aivan puhtaasti tyhmiä ja/tai pihalla. Se lienee kaikkein oletettavin skenaario, sillä suuria ikäluokkia edustavat päättäjämme ovat luoneet uraputkia kansakoulupohjalta, kun nykyään yliopistotutkinto avaa lähinnä uran McDonaldsin kassalle. Tyhjän saa toki pyytämättäkin, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä.

Kun ruukinmatruuna puhui siitä, että X-sukupolven ideologia tulee olemaan uuskonservativismi, ja että laman lapset ovat vielä äksiäkin kovempia, kyynisempiä, vihaisempia ja konservatiivisempia, hän tunsi osuneensa johonkin kipeään. Feministipupun kannanotto kertoo omaa karua kieltään siitä, miten meitä - X-sukupolvea - nuoremmat sukupolvet kokevat 60-lukulaisten mellastuksen ja edistysmielisyyden - lopputuloksena on ollut hirveä katastrofi, ja sen porsastelun laskun me joudumme maksamaan. Niin taloudellisesti, yhteiskunnallisesti, moraalisesti kuin sosiaalisestikin. 60-lukulaiset rikkoivat, me joudumme siivoamaan, meidän jälkeemme tulevat (eli Feministipupun sukupolvi) joutuvat rakentamaan uudelleen kaiken alusta.

Meitä nuorempia - siis äksiä ja laman lapsia - leimaa konservativismin ohella voimakas pragmaattisuus - siis käytännönläheisyys. Viha ja inho erilaisia aatteita, ideologioita ja oppijärjestelmiä kohtaan. Me emme usko mihinkään suuriin kertomuksiin koska ne eivät toimi. Meille merkitystä on vain sellaisella politiikalla, joka toimii. Vain tulokset merkitsevät, eivät aate, ihanteet tai ideologia. Meille Marx ja marxilaisuus on pelkkää bullshittiä, joka kuuluu historian roskakoriin koska se ei toiminut - ei "tieteellinen maailmankatsomus", kuten sille stalinistiselle ongelmajätteelle, joka yhä pitää kouristuksenomaisella otteella vallankahvasta.

Ja mikä on ollut 60-lukulaisen maailmanparannuspolitiikan lopputulos? Yhteiskunna hirvittävä polarisoituminen upporikkaisiin ja rutiköyhiin, perheiden hajoaminen ja syntyvyyden putoaminen lähelle nollaa, miesten ja naisten keskinäinen viha ja epäluottamus, lasten pahoinvointi, massatyöttömyys, koulutusinflaatio, holtiton maahanmuutto, uskontokentän pirstoutuminen liki 300 uskontokuntaan 70-luvulla rekisteröidyn 30 sijaan, epätaiteen pitäminen taiteena, arvonihilismi, kulttuurinihilismi, moraalinihilismi ja yhteiskunta, missä kaikella on hinta, mutta millään ei ole arvoa. Tätäkö te, 60-lukulaiset, halusitte?

Me emme sitä halunneet.

200,000 torpedo cars full!

Whoa!

Another milestone has been passed - the Ironmistress has now tapped the furnace for 672 times, with 200,000 torpedo cars filled with finest pig iron.

The Ironmistress wishes to thank all her readers, it's been a long and hot way since the furnace was first blown in 2007!

Fascismi ja modernismi

Ruukinmatruuna on kritisoinut huonoa arkkitehtuuria aiemmissa teksteissään, ja nyt lienee aika tarkastella fascismin ja modernismin suhdetta toisiinsa - sekä myyttejä fascismin ympärillä.

Ruukinmatruuna kirjoittaa sanan fascismi ceellä silloin, kun hän tarkoittaa Italiassa 1922-1943 valtaa pitänyttä ideologiaa. Sana fasismi ilman ceetä on tyhjä blankosana, jolla on merkitys mikä tahansa sellainen ideologia tai aate, jonka puhuja kokee itselleen vastenmielisenä ja joka on hänen mielestään predestinoitu tuhoon. Fascismilla ja fasismilla on siis selkeä, definiitti ero. Fascismia ei myöskään pidä sekoittaa kansallissosialismiin, joka oli Saksassa 1933-1945 vallinnut äärivasemmistolainen ideologia, jossa yhdistyivät chauvinistinen kansallisaate sekä sosialistinen talousjärjestelmä.

Fascismia on yleensä pidetti ultrakonservatiivisena, taantumuksellisena ja ihmisvihamielisenä järjestelmänä, joka kokee kaiken edistyksellisen itselleen vihamielisenä ja pyrkii vastustamaan sitä. Tämä mielikuva meillä on siksi, että antifasistit - siis stalinistiset kommunistit - on päästetty määrittelemään sanoille sisältö glossokratian keinoin - joka hallitsee kieltä, hallitsee mieltä. Mutta jos lähdemme tutkiman asiaan objektiivisesti, siis historiantutkimuksen keinoin, huomaamme, ettei asia ole niin yksinkertainen.

Fascismia ei voi ymmärtää ymmärtämättä kommunismia, ja varsinkin Italiassa välittömästi 1MS jälkeen vallinnutta anarkian tilaa. Italiassa vuosia 1919–20 ei turhaan kutsuttu "punaisten vuosien" nimellä, sillä tuolloin tehdasneuvostoliike oli vahvoilla. Italian puoluekenttä oli heikko ja hajanainen, ja Italia oli vain kukonaskeleen päässä romahtamisesta samanlaiseen kommunistiseen diktatuuriin kuin Bela Kúnin diktatuuri Unkarissa (josta amiraali Miklós Horthyn joukot tekivät onneksi lopun ennenkuin isompaa vahinkoa muutaman tuhannen teloitetun ohella oli ehtinyt tapahtua. Perinteiset konservatiiviset voimat tunsivat otteensa uhatuksi. Tähän valtatyhjiöön ilmestyi outo voima: Benito Mussolinin johtamat fascistit.

Sana "fascismi" tulee latinan sanasta fasces, joka tarkoittaa liktorien statussymbolia - vitsakimppua ja kirvestä. Liktorit olivat Rooman tasavallassa virkamiehiä, joilla oli henkivartijan ja pyövelin valtuudet. Tästä tulee myös iskuosastoa tarkoittava sana fascia. Benito Mussolini oli entinen sosialidemokraatti, ja hän muotoili ideologiansa eräänlaiseksi sosialidemokraitan irvikuvaksi - valtiojohtoiseksi, korporatiiviseksi komentovaltioksi, jossa kaikkivaltias valtio kyyläsi ihmisen elämän pienimpiäkin sopukoita. Fascismille tunnusomaista oli korporativismi - valtio hallitsi ulkoparlamentaarisilla organisaatioilla, kuten järjestöillä, ammattiliitoilla, organisoidulla kansalaistoiminnalla jne. Fascismi oli avoimen antikommunistinen liike, mutta se oli myös vihamielinen kaikelle sille, minkä yleisesti yhdistämme oikeistolaisuuteen.

Mutta koska reaalipolitiikka on mitä on - vihollisesi vihollinen on sinun ystäväsi - fascistit tekivät epäpyhän liiton maanomistajien, isäntien ja maa-aatelin kanssa kommunisteja vastaan. Kommunistit pyrkivät avoimesti vallankumoukseen ja anarkian luomiseen, joten fascistit nähtiin lain ja järjestyksen esitaistelijoina. Ja tästä syystä fascistit ovat saaneet lähtemättömästi vastavallankumouksellisen sekä taantumuksellisen leiman ns. edistysmielisten (lue: stalinistisen ongelmajätteen) silmissä. Todellisuus ei voisi olla kauempana mielikuvista.

Fascistit olivat vallankumouksellinen liike - mutta omalla tavallaan. Toisin kuin kommunistit, jotka pyrkivät väkivaltaiseen vallankumoukseen ja joiden tavoitteena on aina panna kaiken paskaksi ja palamaan, fascistit pyrkivät vallankumoukseen vallankaappauksen kautta - niin, että he saisivat järjestelmän käsiinsä mahdollisimman ehjänä. Ja tuo "lain ja järjestyksen" puolelle asettuminen oli glykolia maaseudun ökyisännille: maistuu hyvältä, mutta tappaa. Fascistit nimittäin konsolidoivat valtansa hyvin nopeasti, ja pettivät sen valtion, jota he olivat vannoneet puolustavansa. Vuoden 1922 marssin Roomaan jälkeen ja maltillisen pääministerin Giacomo Matteottin murhan jälkeen Italia putosi fascistien syliin kuin kypsä omena. Kuningas Viktor III Emanuel koettiin niin vaarattomaksi, ettei häntä tohdittu edes teloittaa, vaan hänet jätettiin keulakuvaksi. 3. tammikuuta 1925 Mussolini otti käyttöönsä diktaattorin valtuudet. Hän kertoi kansalle ryhtyneensä johtajaksi voidakseen taata italialaisille turvalliset ja vakaat oltavat. Vuonna 1926 Mussolini lakkautti Italian parlamentin. Kaikkien kilpailevien puolueiden toiminta lakkautettiin, lukuun ottamatta katolisen kirkon ylläpitämiä järjestöjä. Kilpailevien puolueiden ohella myös ammattiliitot ja sananvapaus kiellettiin. Italiasta oli tullut fascistinen, totalitaarinen diktaruuri. Vallankumus oli tapahtunut.

Niin paljon kuin meillä on tapana leimata fascismi taantumukselliseksi ja irrationaaliseksi liikkeeksi, niin fascistit itse pitivät itseään edistyksellisinä, modernistisina sekä maailmanhistorian vääjäämätöntä kehityskulkua eteenpäinviemänä voimana (vrt. Marx ja kommunistit). Ja tämä edistysusko sekä modernismi olivat silmiinpistäviä voimia fascismin takana. Koko Italian yhteiskunta oli organisoitunut armeijan tapaan (vrt. Leninin iskulause työn militarisoinnista). Ja keskusjohtoiset organisaatiot todella saavat aikaan edistystä sille päälle sattuessaan - Peter Englund puhuu megakoneista.

Miten modernismi ja fascismi kietoutuvat toisiinsa? Ensinnäkin molemmat ovat metanarratiiveihin - ihmistä suurempiin kertomuksiin - turvautuvia suuntauksia. Modernismissa se on usko, että kaikki menneisyydessä on roskaa ja vain uusi on hyvää, ja uusi syrjäyttää vanhan ja olemme menossa koko ajan kohti parempia aikoja; fascismi pohjaa ajatukselle, että elämä on taistelua ja taistelussa vain vahvimmat ja kelvollisimmat selviävät, ja tämän olemassaolon taistelun ja heikoimpien raivaamisen pois tieltä kautta ihmiskunta kulkee kohti loistavaa tulevaisuutta.

Peter Englund kirjoittaa novellikokoelmassaan Kirjeitä nollapisteestä novellissaan Me luomme uuden maailman siitä riemusta, millä modernistit menivät ensimmäiseen maailmansotaan. Nyt oli aika repiä rikki kaikki vanha ja tuhota se, että voitiin rakentaa uutta tilalle. Kuinka paljon nuo tykkien naamiokuviot muistuttavatkaan impressionistista maalausta, kirjoitti eräs. Ensimmäisen maailmansodan hävitys oli hirvittävä isku modernistiselle liikkeelle - kaikki vanha kyllä saatiin tuhottua, mutta tilalle ei saatu yhtään mitään - pelkkää hävitystä. Niinpä monet modernistit liittyivät italiassa fascistiseen liikkeeseen, toivoen pääsevänsä luomaan uutta.

Ja hehän pääsivät.

Vaikka sanat "fasismi" ja "nykytaide" tuntuvat olevan diagonaalisesti oppositiossa keskenään, Italiassa fascismi tarjosi lahjakkaille modernisteille mahdollisuuden toteuttaa fantasioitaan - niin arkkitehtuurissa, kuvataiteessa, julistetaiteessa kuin elokuvataiteessakin. Vaikka fascismiin kuului olennaisena osana Rooma-romantiikka, fascistit eivät larpanneet Rooma-fantasioissa, vaan he julistivat olevansa Uusi Rooma - parempi kuin Rooma, edistyksellisempi kuin Rooma, suurempi kuin Rooma, jotain aivan uutta ja paljon merkittävämpää. Fascistit palvoivat teknologiaa ja tekniikkaa, ja 1920- ja 1930-lukujen koneromantiikassa Italian fascismi oli monille modernisteille kuin vettä ja hengitysilmaa. Siitä voi vakuuttua oheisten julisteiden kautta. Olisiko Neuvostoliitossa voitu kuvitella kubistista Stalinia?

Arkkitehtuurissa Italia otti askeleen modernistiseen arkkitehtuuriin - siihen, joka myöhemmin tultiin tuntemaan funktionalismin nimellä - paljon muuta Eurooppaa aikaisemmin. Italiassa valtasuuntaus oli aluksi Nervin johdolla konstruktivismi, myöhemmin fascistinen rationalismi.

Monet arkkitehdit ovat hyvin hankalia ihmisinä, ja heillä on ikäviä taipumuksia diktaattorin otteisiin - ja diktatuurin ihannointiin. Tunnetuin tällainen lienee Le Corbusier, mutta Suomessakin Alvar Aalto osoitti aivan samoja taipumuksia. Ja fascistinen rationalismi ei ollut mitään sosialistista realismia eikä stalinistista pöyhkeilynhalua! Fascistinen rationalismi oli nimensä mukaisesti ankaran kurinalaista, rationaalista arkkitehtuuria, joka oli selkeä irtiotto klassismista ja entisistä tyylikausista. Sitä leimaavat kurinalaisuus, selkeät linjat, selkeä massoittelu - kaikki funktionalismin ihanteet. Suunnittelu on kuin matemaattista täsmällisyyttä, kuten Pier Luigi Nervin työt, Giuseppe Terragnin Casa di Fasciossa tai Angiolo Mazzonin Rooman Terminin rautatieasemassa.David Szondyn Tales of the Future Past on karmeaa luettavaa - arkkitehtien tulevaisuudenkuvitelmat ovat suoraan sanoen fascistisia. Asuisitko, hyvä lukija, mieluummin valtavissa kirkkouruissa vaiko Hooverin padossa?

Le Corbusier, jota pidetään usein modernismin esitaistelijana, oli tosiasiallisesti diktaattorien sykofantti, joka mielellään myi sielunsa eniten tarjoavalle, olipa diktaattori minkä ideoloigan edustaja tahansa. Hänen yksi legendaarisimpia aivopierujaan oli ehdotus jyrätään Venetsia nileeksi ja rakennetaan tilalle tehtaita! - siinä yhdistyi modernistien inho menneisyyttä kohtaan ja usko myyttiseen tulevaisuuteen. Italian oma historia ei ollut yhtään mitään; ja Rooma oli vain ideaali, kuin kilpailija, josta piti pistää paremmaksi. Toisin kuin selkeästä sosialistiset totalitaariset järjestelmät - kommunismi ja kansallissosialismi - Italian fascismi kykeni omaksumaan modernismin osaksi omaa ideologiaansa, ja siinä, missä sosialismi vaati ihmistä alistumaan osaksi mekaanista koneistoaan, fascismi antoi ihmiselle valmiin viitekehyksen, johon astua. Fascismi toimi; ja se on Italian kaltaisessa valtiossa jo paljon.

Sen enempää fascismi kuin modernismikaan eivät antaneet inhimillisyydelle mitään sijaa. Le Corbusier totesi Tuoli on arkkitehtuuria; sohva on pikkuporvarillisuutta. Karut linjat, ankaruus, kovuus, koruttomuus, viimeistelemättömyys, massatuotanto - sekä fascismi että modernismi jakoivat saman arvomaailman.

Miksi me ihailemme John Ronald Reuel Tolkienia? Tämä kielitieteilijä oli snobi, katolinen, monarkisti, rasisti, inhosi demokratiaa - ja ihaili feodalismia. Mutta samalla hän oli hyvin voimakas fascismin vastustaja ja hänen kirjoissaan on syvän pessimismin ohella kantavana linjana ihmisyys. Tolkienin antimodernismi on nimenomaan kannanotto ihmisen puolesta fascismia ja kaikenjyräävää modernismia vastaan. Meidän on helppoa kuvitella Kontu miellyttäväksi maalaismaisemaksi, Brii keskiaikaiseksi kaupungiksi kapeine kujineen ja fachwerk-taloineen, Rivendell goottilaista arkkitehtuuria edustavaksi luostarimaiseksi yhteisöksi ja Minas Tirith valtavaksi keskiaikaiseksi kivitalokaupungiksi. Tolkienin ihanne on feodalismi, missä hallitsija on heikko mutta rakastettu; kaikki hänen pahiksensa ovat diktatuureja, anarkioita tai despotioita. Tolkien inhosi demokratiaa siksi, että hän pelkäsi sen romahtavan nopeasti oklokratiaksi, huonoimpien vallaksi. Ei siksi, että siinä olisi materiaalisesti jotain pahaa, että ihmiset voisivat itse valita, kuka heitä sortaa. Mutta samalla hänen ihmis- ja haltiayhteisönsä ovat hyvin inhimillisiä - ne voivat olla feodalistisia tai monarkistisia, mutta ihmisillä on suurempi vapaus ja valta elämäänsä niissä kuin pahiksien valtioissa.

Ja Tolkienin huoli ihmisyydestä oli aivan oikeutettua; hänkin oli ottanut ensimmäiseen maailmansotaan osaa, viestivänrikkinä. Hän näki sodan vain kauhuna, hävityksenä ja tuhona - ei uutta luovana voimana. Hänen örkkinsä olivat ensisijaisesti modernistisen yhteiskunnan ihmisiä: kasvotonta, vihreänharmaata massaa, jota heitetään tuleen täysin piittaamattomasti ja jolla ei ole mitään arvoa. Örkkien taistelutaktiikat ovat aivan samoja ihmisaaltoja kuin ensimmäisen maailmansodan "ei ne meitä kaikkia kuitenkaan saa tapetuksi" -taktiikat. Tolkien hylkäsi modernismin ja valitsi kauneuden; sensijaan modernistit hylkäsivät ensin kauneuden - ja sitten ihmisyyden.

Ns. edistysmieliset piiirit (lue: stalinistinen ongelmajäte) pitävät Tolkienia parhaimmillaan eskapistisena hömppänä, pahimmillaan banaalina epäkirjallisuutena, ja näkevät Tolkienissa vain rasistisen feodaaliyhteiskunnan ihailijan. Mutta Tolkienissa on paljon muutakin. Syvä inhimillinen pohjavire ja haikeus käy läpi niin TSH:n, Hobitin kuin Silmarillioninkin. Ja juuri tässä syvässä inhimillisyydessä on Tolkienin suosion salaisuus. Tolkienin pahikset ovat todellakin modernistisen yhteiskunnan irvikuvia - diktatuureja, jotka kykenevät aikaansaamaan vain sotaa, kauhua ja tuhoa. Morgoth = Vilhelm II, Sauron = Hitler, Saruman = Stalin, mustat nûmenorilaiset = Italia. Vaikka Tolkien itse irtisanoutuikin allegoriasta ja TSH oli pääpiirteissään valmis jo 1938, historia sukelsi pelottavalla tavalla Tolkienin sille kaivamiin uomiin.

Eikä ole vaikeaa kuvitella, millaista arkkitehtuuria nämä pahuuden valtiot luovat. Rautapiha on kuin julmetun iso kokonaan sileää kiveä oleva ikkunaton pilvenpiirtäjä; Barad-Dûr kuin valtava komentotorni, Musta Portti puolestaan Maginot-linjan kantalinnoite ja Dol Guldur kuin metsän keskellä oleva bunkkeri. Kaikessa todellakin vallitsevana on karut linjat, ankaruus, kovuus, koruttomuus, viimeistelemättömyys, massatuotanto - niissä toteutuvat modernismin ihanteet irvokkaalla tavalla. Ja siinä, missä Neuvostoliitossa taide, arkkitehtuuri, musiikki ja elokuva jähmettyivät sosialistiseksi realismiksi ja Saksassa natsit vainosivat kaikkea "rappiotaiteeksi" leimaamaansa, Italiassa modernismi oli valtion virallinen suuntaus, ja jazzia soitettiin siinä missä italialaisten rakastamaa oopperaakin.

Ruukinmatruuna on kirjoittanut aiemmin modernismin krapulasta. Toinen maailmansota merkitsi fascismin konkurssia joka tasolla - nykypäivänä kukaan ei voi julistautua fascistiksi tulematta kivitetyksi (onneksi!). Sensijaan modernismilla on - ikävä kyllä - oma kannattajakuntansa. Mutta tässä maailmassa missä elämme, ihanteilla on paha taipumus muuttia perversseiksi inversseikseen. Me kuulemme usein väitteen, että fascismilla ei ole mitään uutta tarjottavanaan - se ei ole eteenpäinvievä voima. Mikään ei voi todellisuudessa olla kauempana tuosta väitteestä. Fascismi todellakin tarjoaa about kaikkea mahdollista uutta. Glitch on siinä, että se uusi, mitä fascismi tarjoaa, vain ei ole miellyttävää. Historialla ei ole mitään ennaltamäärättyä suuntaa: kulttuurievoluutio on päämäärätön, sokea prosessi, eikä sanoilla "edistyksellinen" ja "uudenaikainen" ole mitään objektiivista sisältöä.

Nyt päästäänkin sitten perimmäiseen kysymykseen. Onko modernismi fascismia? Ei välttämättä, mutta toisinpäin implikaatio kyllä pätee: fascismi on modernismia - aivan riippumatta siitä, onko kommunismi tai kansallissosialismi sitä.

Jotunien jalanjäljillä

Ruukinmatruuna totesi Feministipupun blogin kommenttiosastossa eräälle hörhölle, joka trollasi saamelaisilla, että koska te saamelaiset aiotte palauttaa ryöstämänne maat jotuneille?

Jotunit eli jatulit ovat saamelaisessa tarustossa olentoja, jotka asuttivat pohjoisia maita ennen ihmisen tuloa. Jotunit kuvataa isokokoisiksi, roteviksi, lihaksikkaiksi olennoiksi, jotka olivat voimakkaita mutta joita oli vähän, ja jotka joutuivat väistymään ihmisen tieltä. Jotunit pakenivat vuorille, niemille ja kaukaisiin paikkoihin tai maan alle, ja lopulta muuttuivat henkimaailman olennoiksi. Suomalaisissa tarinoissa puhutaan jatuleista tai meteleistä - sana meteli tarkoittaa nykysuomessa kovaa ääntä - sellaista, mikä voisi olla ison olennon ääni.

Mutta myös skandinaavisissa kielissä tunnetaan sana jotun, kuten vuoriryhmän Jotunheimen nimessä. Nimi viittaa villeihin jättiläisiin, jotka sotivat aasoja ja vaaneja vastaan.

Keitä olivat nuo mystiset jotunit? Kertomukset vuorenpeikoista, jättiläisistä ja ihmisiä vanhemmista ihmisenkaltaisista olennoista kuuluvat Euroopan kollektiiviseen muistiin. Tontut, haltiat, menninkäiset, peikot - kaikki nuo löytyvät lähes kaikista eurooppalaisista kulttuureista ja kansantarinoista. Ja yhteistä lähes kaikille näille olennoille oli, että ne olivat ihmistä vanhempia, suurempia, voimakkaampia - mutta heitä oli vähemmän, ja he hävisivät Homo sapiensin tieltä.

Hyvin usein tarujen taustala löytyy ripaus totuutta - olisiko mahdollista, että myös kertomuksille jotuneista olisi perää?

Niin fantastiselta kuin se voikin kuulostaa, näin todellakin voi olla. Nimittäin neandertalinihmisen (Homo neandertalensis) muisto on saattanut syöpyä koko ihmiskunnan kollektiiviseen muistiin - heitä on kerran ollut, he ovat eläneet liki sadantuhannen vuoden ajan Homo sapiensin rinnalla, ja kuvaukset tarujen hominideistä ja humanoideista muistuttavat pelottavalla tavalla neandertalinihmistä.

Olivatko tarujen jotunit todellisuuden neandertalinihmisiä? Mielenkiintoinen spekulaatio! Vaikka kulttuurintutkijat ovat ankarasti vastustaneet tätä tulkintaa, se kuitenkin avaa mielenkiintoisia tulkintaväyliä.

Vuosikymmeniä sitten kuvittelimme neandertalinihmisten olleen jonkinlainen ääliön ruumiillistumia: kömpelöitä, apinamaisia. kehittymättömiä, barbaarisia troglodyyttejä, joiden sietikin kadota ja tuhoutua kehittyneemmän ja hienomman Homo sapiensin tieltä. Mutta nykyään tiedämme toisin. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tuo paikkakunta Saksassa, josta ensimmäiset Homo neandertalensiksen jäännökset löydettiin, tarkoittaa kirjaimellisesti uuden miehen laakso; se on saanut nimensä pastori Neumannin mukaan, joka hellenifoi nimekseen Neander (neos, uusi, andros, mies).

Homo neandertalensis oli luonnon sopeuma kylmään ilmastoon. Neandertalinihminen oli nykyihmistä suurempi, lihaksikkaampi - ja älykkäämpi. Rekonstruktiot ovat osoittaneet, että kuva neandertalinihmisestä on mennyt kokonaan uusiksi. Neandertalinihminen oli vahva ja vanttera, ja kesti jääkausien kovia pakkasia suuremman lihasmassansa ansiosta paremmin kuin nykyihminen. Tasapainoelinten perusteella on päätelty neandertalinihmisen olleen kuitenkin hieman nykyihmistä kömpelömpi. Heillä oli vahvat luut ja he olivat kohtalaisen lyhyitä verrattuna 2000-luvun ihmiseen, mutta omana aikanaan he ovat olleet Homo sapiensia isompia. Neandertalinihminen oli pituudeltaan noin 151–166 cm. Miesten paino oli noin 90 kg ja naisten 65 kg. Vartalot olivat syviä ja leveitä. Kasvot olivat voimakkaasti profiloituneet: Ulkonevat nenät, vahvat kulmakaaret, taakse viistot posket, suuret etuhampaat, takaraivopullistuma, ylimääräinen harjanne kartiolisäkkeen yläosassa, lyhyet ja sisään kääntyneet kartiolisäkkeet sekä erikoinen sisäkorvan rakenne. On todennäköistä, että heillä on ollut vaalea iho, siniset tai vihreät silmät, vahva ruumiinkarvoitus ja punainen tukka. Neandertalinihmisen ääni on ollut hyvin sointuva; kurkunpään luustosta on päätelty, että neandertalilaismiehen ääni on vastannut nykynaisen altto- tai mezzosopraanoääntä.

Kansantarut kertovat haltioiden, peikkojen, jotuneiden jne hominidien eläneen kaukaisissa, vaikeapääsyisissä ja luonnonloiltaan kovilla paikoilla - vuorilla, metsissä, niemissä - kun taas ihmiset elivät alamailla ja jokilaaksoilla. Ihmiset ja hominidit elivät rinnakkain varsinaisesti sotimatta keskenään, mutta kanssakäymistä oli vähän. Toisinaan hominidit saattoivat siepata ihmislapsen kasvatikseen - kuten tarussa Erlkönig; joskus ihminen ja humanoidi saattoivat mennä naimisiin. Heidän lapsiaan kuvattiin ylimaallisen kauniiksi, mutta lapset itse saivat jälkeläisiä vain aniharvoin.

Kaikki tämä sopii mainiosti lajihybridin kuvaukseen. Homo sapiensilla ja Homo neandertalensiksella oli erilainen ekologinen lokero; he elivät erillään toisistaan. Kyseessä oli kaksi lajia, jotka saattoivat saada keskenään lapsia, kuten aasi ja hevonen, tai leijona ja tiikeri, mutta lajihybridit näissäkin tapauksissa ovat steriilejä. Tämä selittäisi myös sen, miksi nykyihmiseltä ei ole tavattu selkeästi neandertalinihmisalkuperää olevia geenejä - ehkä punatukkaisuutta lukuunottamatta.

Neandertalinihmiset elivät pienissä heimoissa, noin 50-120 ihmisen ryhmissä. Heidän elämänsä oli vaarallista, ja monissa löydetyissä luurangoissa on samanlaisia vammoja kuin rodeoratsastajilla. He osasivat puhua - kallon luut ja kurkunpään rakenne kertoo siitä - ja heillä oli myös jonkinlainen uskonto. He osasivat käyttää työkaluja, joskin heidän hienomotoriikkansa oli karkeampaa kuin Homo sapiensilla. He osasivat myös tehdä koruja, ja alkeellisia soittimia, kuten luuhuiluja.

Jutussa on vain yksi glitch. Pohjois-Euroopassa oli jääkausi silloin kun neandertalinihmiset hävisivät, ja ensimmäiset asutuksen merkit Suomessa on löydetty Petsamosta 7000-luvulta eKr. Eli hieno teoria jotuneista neandertalinihmisinä näyttäisi sitten kaatuneen.

Miksi neandertalinihmiset hävisivät? He olivat nykyihmistä isompia, voimakkaampia ja älykkäämpiä, eli kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla etulyöntiasemassa evolutiivisessa olemassaolotaistelussa - ja he olivat asuttaneet kylmää Euraasiaa liki satatuhatta vuotta ennen nykyihmistä.

Syy on kahtalainen. Ensinnäkin nykyihminen oli - ja on yhä - varsin aggressiivinen ja sotaisa otus, kun taas neandertalinihminen on todennäköisesti ollut rauhaisa. Aggressiivisempi ja sotaisampi nykyihminen on valloittanut neandertalinihmisen asuinalueet, ja neandertalinihmiset ovat joutuneet vetäytymään yhä vihamielisemmille seuduille. Toiseksi nykyihmiset olivat tehokkaampia lisääntymään. Meidän esiäitiemme kohdut olivat se ase, joka toi lajillemme voiton ja koitui neandertalinihmisen kuolemaksi - sukupuuttoon, ikuisiksi ajoiksi. Homo neandertalensis ja Homo sapiens elivät kuitenkin rinta rinnan yli 100 000 vuoden ajan - paljon kauemmin kuin mitä Homo sapiens on ollut ainoa ihmislaji. Viimeinen varma jäänne neandertalinihmisistä on niinkin lähihistoriasta kuin noin 20 000 vuoden takaa Portugalista. Yksinäisestä luolasta löydettiin sinne kuolleen neandertalinihmisen lapsen jäännökset - jotka oli selkeästi haudattu uskonnollisin menoin.

Mutta on todennäköistä, että neandertalinihmisen muisto on jäänyt nykyihmisen kollektiiviseen muistiin. Ja on pienenpieni mahdollisuus, että yksittäisiä neandertalilaisryhmiä olisi jäänyt henkiin vielä neoliittiselle kivikaudellekin. Ehkä he todellakin olivat tarujen jotuneita - jos eivät Lapissa, niin jossakin muualla. Emme tiedä - mutta spekulaatio ja ajatusleikki jotuneista ihmisen lähimpänä sukulaisena, Homo neandertalensiksena, joka liittyi Homo sapiensin sukupuuttoon hävittämien eliölajien listalle jo kauan sitten, tuntuisi toisaalta hyvin mielenkiintoiselta, ja toisaalta myös hyvin haikealta.

Kannettua vettä kaivossa

Panu Höglundin blogin vieraskirjassa ruukinmatruuna sai kommenttiosastolla varsin ikävää ja henkilökohtaista palautetta. Koska ruukinmatruuna on hyvinkasvatettu tyttö, hän ei lähde mässäilemään kommenteilla sen enempää. Mutta ruukinmatruunaa syytettiin foobikoksi, joka ei tiedä asioista mitään, varsinkaan islamista.

Itse Höglundin (joka sivumennen sanoen on ruukinmatruunan mielestä hyvin älykäs ihminen, mutta jonka tunne-elämä vaikuttaa olevan sekaisin kuin korttipakka) blogin pääteksti käsitteli Irania ja Iranin uskontopolitiikkaa. Koska ruukinmatruuna on itsekin elänyt nuo islamilaisen vallankumouksen päivät, niin ruukinmatruunankin lienee syytä laskea masuunia aiheesta.

Sana Iran merkitsee kirjaimellisesti "arjalaisten maata". Nimi on vanha, jo roomalaisajalta peräisin. Mutta maalla on toinenkin nimi, ja se on Persia, parsilaisten (farsien) maa. Ja tämä on se nimi, jolla tunnemme maan historiasta.

Persian valtakunta on ikivanha, ja sen perustajana pidetään Kyyros Suurta - Raamatun Danielin kirjan Kooresta, farsiksi Khorvash tai Koroush. Mutta maassa oli ollut vankka kulttuuri jo ennen Kyyrosta - susianalaiset ja elamilaiset olivat pitäneet maassa valtakuntaa - ja sivilisaatiota - jo ennen arjalaisten invaasiota.

Arjalaisten? Kyllä, persialaiset ovat mitä suurimmassa määrin arjalaisia - siis indoeurooppalaisia. Sanalla arjalainen on, kiitos Kolmannen valtakunnan, varsin huono kaiku, mutta se on kulttuurihistoriassa kuitenkin indoiranilaisia (itäindoeurooppalaisia) kansoja tarkoittava nimi, mutta voimme puhua indoeurooppalaisista aivan yhtä hyvin. Iranilaiset ovat läheistä sukua Afganistanin ja Intian indoeurooppalaisille kansoille. Ja Kyyros Suuri oli meedialaisen hallitsijan Kambyses I:n poika. Kyyros yhdisti Mesopotamian ja Khorasanian välillä asuneet indoeurooppalaiset heimot yhdeksi valtakunnaksi. Hänestä itsestään tuli šahanšah, "kuningasten kuningas", tai kuten Carl Grimberg asian ilmaisee, "suurkuningas". Tuttavallisemmin keisari.

Imperiumeja valtakuntia on ollut maailman sivu, mutta Persian tekee ainutlaatuiseksi sen uskontopolitiikka. Mikäli jätämme Akhenatenin hörhöilyn omaan arvoonsa ja muistamme judaismin olleen tuolloin henoteismia, niin Persia edusti maailman ensimmäistä - ja vanhinta - monoteistista uskontoa, zarathustralaisuutta eli farsilaisuutta (ei pidä sekoittaa farisealaisuuteen, joka on nykyjudaismin kantauskonto).

Monoteistiset uskonnot meillä lienee seemiläisinä tiedossamme, mutta zarathustralaisuus on toista maata. Se on, samoin kuin buddhalaisuuskin, indoeurooppalainen uskonto, ja se on paljon enemmässä määrin mahayanabuddhalaisuuden luonteinen kuin seemiläisten monoteististen uskontojen, sillä siihen sisältyy suvaitsevaisuus ja uskonvapaus siinä, missä seemiläisiä monoteistisia uskontoja leimaa ahdasmielisyys ja fanaattisuus. Zarathustralaisuuden jumalaa kutsutaan nimellä Ahuramazhda (tai Hormudz), ja paholaishahmoa nimellä Angramainyu (tai Ahriman). Sen pyhä kirja on Zend Avesta. Ruukinmatruuna aikoinaan tutustui aiheeseen lukiessaan Grimbergin Kansojen historiaa, eikä voinut olla huomaamatta sitä eroa, miten tämä varsin rauhanomainen ja inhimillinen uskonto erosi sen ajan julmista, suvaitsemattomista, verisistä ja brutaaleista seemiläisistä uskonnoista, joihin kuului kiinteänä osana erilaiset veriuhrit - sekä eläin- että ihmisuhrit, rituaalinen silpominen ja murhaaminen. Ahuramazhda oli aivan toista maata kuin Baal, Ištar, Dagon, Ašera, Marduk tai Molekh - ja zarathustralaisuus on vaikuttanut jossain määrin juutalaisuuteen, ja voimakkaasti kristinuskoon. Lisää aiheesta Wikipediassa. Ja zarathustralaisuutta kutsutaan toisella nimellä farsilaisuudeksi - persialaisten (parsit, pharsit, farsit) mukaan (klusiili p muuttuu ph:n kautta frikatiivi f:ksi). Uskonnon perustajan, Zarathustran, arvellaan olevan Siddhartha Gotama Buddhan aikalainen. Zarathustralaisuuteen liittyy maailman ensimmäinen ihmisoikeuksien julistus, ja zarathustralaisuus kielsi ensimmäisenä uskontona maailmassa orjuuden.

Kyyroksen suku, akhamenidit, pysyi vallassa aina Aleksanteri Suureen asti, jolloin Persiassa alkoi hellenistinen aika. [Ne Thermopylain, Plataian ja Marathonin sankarit siis taistelivat monoteismia ja sivilisaatiota vastaan.] Hellenististä aikaa kesti noin sata vuotta - jonka jälkeen kotimainen parthialaisten dynastia nousi valtaan. Parthialaisten imperiumi yhdisti hellenistisen ja persialaisen kulttuurin, ja juuri parthialaisten hallitsija, Surena, kepitti Marcus Licinius Crassusta ja hänen legiooniaan Carrhaessa 53 eKr. No, siinä käy täsmälleen niinkuin käy jos avomaastossa yrittää hyökätä raskaalla jalkaväellä sellaista armeijaa vastaan, joka koostuu kevyestä ratsuväestä ja katafrakteista. [Myöhemmät roomalaiset kenraalit eivät olleet yhtä tyhmiä.] Parthialaiset olivat sivistyneitä, suvaitsevaisia ja oppineita - juuri sellainen yhdistelmä, joka ei ole hyvä idea, kun vastassa on militaristinen, maailmanvaltaan pyrkivä, sivistyksestä ja innovaatioista piittaamaton imperiumi kuin mitä Rooma oli. Niinpä heidät kukisti sassanidien dynastia - joka joutui sitten 300-vuotiseen sotaan Roomaa vastaan, kiitos keisari Julianus Apostatan, joka kuvitteli olevansa uusi Aleksanteri Suuri. Tämä purppuraviittainen Don Quijote sai sitten surmansa 363, hänen johtaessaan ratsuväkirynnäkköä suoraan päin sassanidien asavaraneja vastaan - ilman haarniskaa, sillä hän kuvitteli olevansa jumala ja kuolematon. [Jopa siitä kuuluisasta quijotesta olisi ollut apua.]

300-vuotinen sota Roomaa vastaan, joka alkoi 300-luvulla? Kyllä, Itä-Roomaa, jonka me länkkärit tunnemme paremmin nimellä Bysantti. Julianus Apostatan jälkeen Rooma kristillistyi vauhdilla, mutta Julianuksen perintönä Itä-Rooma oli perinyt sodan sassanidien Persiaa vastaan - ja siinä oli kaksi luupäätä vastakkain. Juuri sassanidit ottivat käyttöön nimen Iran - arjalaisten maa - nostaakseen kansallistunnetta Roomaa vastaan, joka oli omaksunut seemiläisen uskonnon, kristinuskon. (Kuriositeettina todettakoon, että juutalaisessa kirjallisuudessa, mukaanlukien Talmudissa, Roomasta käytetään nimeä Edom - siis Esaun sukukunta; juutalaisessa mytologiassa Romulus on Esaun jälkeläinen - ja kaikki ne VT:n kiroukset, jota edomilaisten ja Esaun niskaan sälytettiin, saatiin näin näppärästi roomalaisten päälle. Olivathan Romulus ja Remus kaksosia, aivan kuten Esau ja Jaakob). Ja niinpä nämä kaksi luupäätä sitten sotivat kolmessasadassa vuodessa toisensa näännyksiin. Tältä ajalta on kuitenkin peräisin keskiaikaisen sotataidon loistavin merkkiteos, Bysantin keisari Maurikioksen Strategikon, joka on Sun Tzun veroinen tutkielma sodasta.

Ja kuten aina, kahden korvapuusti on kolmannen kauppa. Sekä Bysantti että Iran tappelivat toisensa näännyksiin, ja välistä veti sitten kolmas voima: islam. Muhammedin perustama valtakuntamuodostelma levisi ällistyttävää vauhtia sekä länteen että itään - 300-vuotisen sodan heikennyttämä Bysantti ei kyennyt pitämään hallussaan Lähi-Itää eikä Afrikkaa, ja alle sadassa vuodessa puolikuun kauhu oli levinnyt jo Hispaniaan ja uhkasi jo Ranskan ydinalueita, ennenkuin tuo hyökytulva käännettiin takaisin Toursin torjuntavoitolla 732.

Mutta Iranille - siis Persialle - kävi onnettomammin.

Niniven taistelu 627 saattoi olla Pyrrhoksen voitto Itä-Roomalle, mutta se oli hirvittävä murskatappio sassanideille - valtakunta oli hävitetty, kassa oli tyhjä, valtakunta perikadon partaalla. Ja niinpä katastrofi tapahtui 636 - arabid rynnistivät Iraniin ja voittivat sassanidien armeijan al-Qaddisiyan taistelussa.

Lukemattomia kyyneliä on vuodatettu tämän taistelun vuoksi, ja se on iranilaisille yhä se Nirnaeth Arnoediad, mutta arabit muistavat sen yhä yhtenä loistavimmista hetkistään, ja varsinkin Mesopotamiassa - Irakissa - tätä taistelua on juhlittu vuosisatojen ajan. Mutta Iranille se merkitsi katastrofia. Maa putosi kuin kypsä hedelmä arabien sotalaumojen syliin - pääkaupunki Ktesifon oli suojaton, ja Nahavandin tappion jälkeen 642 katastrofi oli valmis. Sassanidien Iran luhuistui. Vaikka viimeinen sassanidihallitsija teki vastarintaa sissisodan muodossa vielä liki parinkymmenen ajan, Iran oli mennyttä. Erityisen katkeraksi tappion teki, että kyse oli kahden kulttuurin - seemiläisen ja indoeurooppalaisen - välisestä sodasta. Roomalaisilla oli seemiläinen uskonto, mutta heidän kulttuurinsa oli indoeurooppalainen; arabeilla oli sekä seemiläinen kulttuuri että seemiläinen uskonto.

Ja nyt uusi uskonto tuli Iraniin käyräsapelin kärjessä.

Arabivalloittajien jäljissä Persiaan tuli islam. Vaikka zarathustralaisuus on pohjimmiltaan kirjan uskonto ja zarathustralaiset kirjan kansa (toisin kuin buddhalaiset), niin persialaiset - ylpeä, vanha kulttuurikansa - saivat maistaa dhimmaa. Persialaisista tehtiin dhimmejä, valloitetun maan alistettuja asukkaita, toisen luokan kansalaisia omassa maassaan, joita ei tapettu, muttei oikein annettu elääkään, ja zarathustralaisuutta alettiin hävittämään. Koko sassanidilainen sivilisaatio tuhottiin. Puutarhat, kaupungit, kirjastot - kaikki sassanidien kulttuurisaavutukset - tuhottiin. Murhat, pakkokäännytykset, kiristäminen, ahdistelu ja uskonvainot tulivat nyt persialaisten osaksi, ja liki sadassa vuodessa zarathustralaisuus hävisi ja korvautui islamilla. Meno oli pljon brutaalimpaa kuin islamilaisessa Espanjassa, jossa alistettujen kristittyjen (mudejares) henkinen vastarinta esti islamin leviämisen ja säilytti kristinuskon hengissä vuosisatojen ajan, kunnes reconquista vapautti heidät islamin vallasta. Islamin mukana Persiaan tuli jälleen orjuus, moniavioisuus ja arabialainen konsonanttikirjoitus (joka sopii sivumennen sanoen huonosti indoeurooppalaisiin kieliin). Mutta persialaiset omaksuivat šiialaisen islamin - sunnalaisten arabien riesaksi.

Mutta yhtä kaikki, islam Iranissa on kaivoon kannettua vettä. Islam tuotiin Iraniin käyräsapelin kärjessä, iranilaiset käännytettiin islamiin enemmän tai vähemmän väkisin, eikä tilanteessa ole edes sitä heikkoa puolustusta, että valloituksen mukana Iraniin olisi tullut järjestäytynyt yhteiskunta ja lukutaito sekä koko joukko uusia innovaatioita, kuten Euroopassa kävi kristinuskon levitessä pakanallisiin heimoyhteiskuntiin miekan kärjessä. Iranilaiset tietävät menneisyytensä. Ja Iranin laitamailla, varsinkin Zagroksen ylämaalla, on yhä tänäkin päivänä vielä zarathustralaisia.

Siirrytään pikakelauksella historiassa 1300 vuotta eteenpäin. Iran on siis ollut, joitakin interregnumeita lukuunottamatta - ja ruukinmatruuna laskee nykyisen teokraattisen islamilaisen tasavallan interregnumiksi - šaahikunta, ja viimeisin dynastia on ollut Pahlavi. Vaikka viimeinen šaahi Mohammed Reza Pahlavi olikin tyypillinen korruptoitunut kehitysmaadiktaattori, joka hallitsi diktaattorin ottein ja salaisen poliisin SAVAKin rautakädellä, hänessä oli kuitenkin jotain samaa kuin toisessa korruptoituneessa kehitysmaadiktaattorissa, Etelä-Vietnamin Ngo Dinh Diemissä. Molemmat yrittivät väkisin länsimaistaa maansa ja nostaa maansa nykyaikaan. Molemmissa yhdistyivät Benito Mussolini ja Francisco Franco epämiellyttävällä tavalla. Ja molemmat lopulta törmäsivät ylikäymättömään esteeseen: Diem läpikorruptoituneeseen kenraalikuntaan, ja šaahi puolestaan islamilaiseen papistoon, jonka johdossa oli Ranskaan maanpakoon ajettu ajatolla Ruhollah Khomeini.

Vaikka Iranin islam onkin pääsääntöisesti kannettua vettä kaivossa, Iranissa on kuitenkin oma taantumuksellinen mutta patavanhoillinen islamilainen papistonsa, ja Iranissa on aivan aitojakin muslimeja. Ja nämä voimat saivat yhdistettyä kansan lopulta šaahia vastaan.

Vuonna 1979 sitten alkoi rytistä. Šaahi oli onnistunut tekemään itsensä vihatuksi - toisaalta nykyaikaistamisohjelmallaan, joka koettiin liian rajuksi ja liian vapaamieliseksi, ja toisaalta korruptoituneisuudellaan - eikä häntä ja SAVAKia pelätty enää. Šaahi ajettiin maanpakoon ja Ruhollah Khomeinin - jota Vanha Patruuna kutsui nimellä Homelite tunnetun moottorisahamerkin mukaan - johdolla perustettiin islamilainen tasavalta (joka muuten on Israelin ohella seudun ainoa valtio, joka suunnilleen ansaitsee tittelin "tasavalta" sen sovinnaisessa merkityksessä) Tuo pilkkanimi Homelite osoittautui irvokkaalla tavalla enteelliseksi - Iranissa todella onnistuttiin panemaan paikat päreiksi.

Ja kuten aina, jopo karkasi käsistä. Uusi islamilainen hallinto onnistui tahraamaan kätensä tuhansilla murhatuilla iranilaisilla, ja kaupan päälle Iran onnistui hankkiutumaan sotaan länsinaapurinsa Irakin kanssa. Hyödytöntä, typerää ja äärimmäisen katkeraa sotaa käytiin kymmenen vuoden ajan, ja lopputuloksena oli Irakin strateginen ja Iranin taktinen tappio. Aselepo saatiin 1988. Seuraavana vuonna Homelite vaihtoi hiippaturbaanikuntaa.

Iranissa on nyt ollut islamilainen tasavalta 30 vuotta. Tulokset ovat olleet suoraansanoen katastrofaalisia - šaahin ajasta on menty lähes joka mittarilla rutkasti takapakkia, ja varsinkin nuoret ovat saaneet sekä islamilaisesta vallankumouksesta - että yhä enenevässä määrin myös islamista itsestään - tarpeekseen. Zarathustralaisuudesta on nuorison keskuudessa tullut muotiuskonto, vaikka islamista luopuminen (shirq) onkin kuolemanrangaistuksen alainen rikos - ja myös ristiriipukset ovat suosittuja koruja, mikä kielii, että kristinuskollakin on Iranissa salakannattajansa.

Faith Freedom International - islamilaisten uskonluopioiden sivusto - on karua luettavaa. Sivusto on täynnä iranilaisia nimiä, ja iranilainen kansallisylpeys uhkuu sivustosta.

Ehkä kaikkein kertovinta kuitenkin iranilaisten suhteessa islamiin on iranilaisnaisten käytös ulkomailla. He nimittäin hyvin usein riisuvat tšadorinsa pois heti tullimuodollisuuksien jälkeen, ja paljastavat päänsä päästäen tukkansa auki (naujubillah!) - ja nauttivat kielletyistä hedelmistä täysin siemauksin (wastagferullah!). Ja he panevat kaavun päälle vasta, kun on aika astua takaisin lentokoneeseen.

Vaikka ajatollat ja imaamit päristävät partaa, islamiin suhtaudutaan Iranissa nykypäivänä samalla tavoin kuin Brezhnevin aikana Neuvostoliitossa kommunismiin - yliolkaisen kyynisesti. Nelikymppiset ovat täynnä katkeruutta, sitä nuoremmat vihaa. Sekä nationalismia, että vihaa muualta tuotua vierasta uskontoa kohtaan, joka ei kuulu indoeurooppalaiseen kulttuuriin. Farsin kieli muistuttaa suuresti ranskaa, ja arabialaiset kirjaimet, jotka maahan tuotiin islamin myötä, soveltuvat vokaalirikkaaseen kieleen huonosti. Tadzikistanin farsissa käytetään kyrillisiä aakkosia, jotka toimivat varsinkin sibilantteihin paremmin.

Politiikka tekee outoja petikavereita, eikä Iran ole poikkeus. Jo Danielin kirjasta ja myöhemmin Esran kirjasta sekä Esterin kirjasta ilmenee, miten juutalaiset ja persialaiset olivat hyvää pataa, ja yhteinen vihollinen - Rooma ja kristityt - vain vahvistivat varhaiskeskiajalla tätä ystävyyssuhdetta. Ja jälleen välissä on yhteinen vihollinen - sunnalaiset arabit. Mistä kuvittelette, arvon lukijat, että Iran on kyennyt lentämään Tomcateillaan ja saanut varaosia niihin 30 vuoden ajan? Aivan oikein, Israelhan niitä on järjestänyt. Israel on kiertänyt USA:n boikottia ja Northrop Grumman on käärinyt rahat. Julkisuudessa parrat pärisevät Israelin suuntaan ja uhkaillaan nukettamisella, tosiasiallisesti ollaan salassa hyvää pataa - koska mailla on yhteinen vihollinen ja historia velvoittaa.

USA:lla on nyt ziljoonan dollarin paikka. Koska CIA on sellaista pelleporukkaa ja täysiä amatöörejä kuin se on - niin nähtäväksi jää, tajuavatko USA:n typerykset että miten islam on Iranissa kannettua vettä kaivossa - ja osaavatko he käyttää tämän kullanarvoisen tilanteen hyväkseen. Jos USA pelaa korttinsa oikein, sillä on loistava mahdollisuus työntää koko korttitalo nurin. Jos USA pelaa korttinsa väärin (kuten sillä on tapana), niin tulokset voivat olla arvaamattomia.

Ruukinmatruuna puhui aiemmin Iranin islamilaisesta tasavallasta interregnumina, hallitusten tai dynastioiden välisenä aikana. On todennäköistä, että lähivuosina nuorison tyytymättömyys purkautuu samalla tavoin kuin 1989 Ceausescun Romaniassa, ja islamilainen teokratia on mennyttä. Nähtäväksi jää, palaako Pahlavin dynastia valtaan - nuorempi Reza Cyrus Pahlavi (s. 1960) on tiettävästi aivan mukiinmenevä mies ja hänestä tulisi mainio perustuslaillinen monarkki. Eikä normaali tasavaltakaan ole poissuljettu idea.

Elämme todella mielenkiintoisia aikoja.

Se pupu siitä elokuvasta

Feministipupu ampuu uusimmassa tekstissään kovilla.

Ruukinmatruuna on tunnettu siitä, että hänellä on tapana kätkeä hevosenkenkä silkkihansikkaaseen, mutta Feministipupu jyrähtää - ja hän jyrähtää todella kovaan ääneen. Hänen tekstissään tulee esiin viha, pelko, katkeruus ja epätoivo - ja hän käyttää sellaista kieltä, mitä ruukinmatruuna tuskin itse käyttäisi.

Perfectly ordinary bunny rabbit, huh? Eittämättä tulee mieleen Se Pupu Siitä Elokuvasta.

Mutta tähän ollaan tultu. Ruukinmatruunan arvio siitä, että tulevat sukupolvet ovat paljon konservatiivisempia ja kovempia kuin 60-lukulaiset näyttäisi osuneen ainakin suunnilleen tuohon kinkeripiiriin. Feministipupu on hädin tuskin parikymppinen. Jos X-sukupolven ideologia on uuskonservativismi, niin mikä on laman lasten?

Sanokaapa se.

Liisa pien

Hectorin musikaalisesti ja lyyrisesti parhaana levynä pidetään usein hänen neljättä LP:tään Liisa pien. Vaikka ruukinmatruuna ei ole itse samaa mieltä, levy on kuitenkin upea. Se on hänen ensimmäinen teemalevynsä, levy jossa (lähes) kaikki kappaleet kiertyvät yhden teeman päälle, ja selkeästi askel progressiivisen rockin suuntaan. Levyn kappaleista kolme on käännöskappaleita, muut Hectorin omaa tuotantoa. Se on selkeästi irtiotto entisestä, suomirock-painotteisesta tuotannosta.

Nokkelimmat lukijat varmasti ymmärtävät, mistä levyn nimi tulee. Hector on tunnettu hyvin voimakkaasta yleisvasemmistolaisuudestaan (mistä hän ruukinmatruunan tulkinnan mukaan sitten maksoi hermoromahduksella 1980-luvulla, eli Hectorillakaan ei oo helppoo), ja levyn nimi viittaa Norbert Schulzen sota-ajan ikihirveän Lili Marleen suomennokseen Liisa pien - jota Vanha Patruuna usein lauloi meille lapsenlapsille.

Laulun teemana on se, mitä ruukinmatruuna kutsuu normaaliksi säätykierroksi ja Hector itse luokkapetturuudeksi. Levyn [anti]sankarittarena on Liisa, työmiehen tytär, joka on rumasti sanottuna kiivennyt reittä pitkin ja nainut rahaa. Mitään moralisoimatta todettakoon, että tämä on naisten perinteinen tapa säätykiertoon. Mutta kaikki ei ole mennytkään ihan niinkuin Liisa oli laskelmoinut.

Hector, eli siis Heikki Harma, on itse paljasjalkainen stadilainen - Länsi-Helsingistä, Töölöstä. Hänen monissa lauluissaan mainitaan Töölöstä tutut paikat, kuten laulussa "Asfalttiprinssi" mainittu Sipoonkirkko, joka oli Mannerheimintien varrella sijainnut iso kivitalo, ja tällä levyllä Töölöntorin varrella oleva yökerho Adlon. Siinä, missä Alpo Ruuthille Stadi on Sörnäinen-Kallio-Hakaniemi, niin Hectorille Stadi on Etu- ja Taka-Töölö. Ja oletettavasti Liisa on myös samoilta nurkilta kotoisin.

Hector esittää alkuraidassa Norsunluutorni Liisan veblenisoitumisen; sen, miten Liisa alkaa valmistelemaan irtiottoa lapsuudenystävistään kohti joutilasta luokkaa - hän tietää haluavansa jotain parempaa. Mutta koska hänen sisäiset avunsa - ahkeruus, ammattitaito, työteliäisyys, älykkyys - eivät siihen riitä, hän tekee sen perinteisellä naisten tavalla: ulkoisilla avuillaan, hän nai ylöspäin. Tämä muuten on asia, josta Vanha Patruuna varoitti meitä kaikkia lapsenlapsia. Älkää ikinä naiko rahaa, hän sanoi: lainaamalla saatte halvemmalla. Liisa lukee ylioppilaaksi (aikana, jolloin opintielle ja uraputkeen pääsy oli vain OY Faija AB:sta kiinni) ja menee mannekiinikouluun. Hän on siis valmis keikistelemään ja vamppaamaan jonkun pahaa-aavistamattoman porvarispennun. Kertoja kuvaa tämän kaiken juuri sellaisen miehen katkeruudella, joka joutuu tekemään kaiken itse omillaan. Hänellä ei ole mitään toiveita naida rahaa, ja hän on tuomittu jäämään työväenluokkaan loppuiäkseen. Erityistä katkeruutta aiheuttaa säe Mä pyysin sua vappumarssiin,/sä olit kyllä ehdoton:/"en tule mukaan moiseen farssiin,/se istu ei mun imagoon" - joka kertojan korvissa on luokkapetturuutta, mutta Liisan itsensä kannalta vebleniläinen irtiotto - irtiotto lisäarvoa tuottavasta työstä ja siirtyminen kerskakuluttajien luokkaan. Naiselle, joka yrittää kiivetä reittä pitkin, on ehdottoman tärkeää tehdä pesäero entiseen, sillä väärä imago voi tärvellä koko jutun. Kertoja on katkera Liisalle tämän päätöksestä - joka Liisalle itselleen kuitenkin on ehdottomasti oikea hänen vebleniläistä irtiottoaan ajatellen.

Mutta reittä pitkin kiipeäminen ja rahan naiminen on hirvittävä uhkapeli. Se voi onnistua - mutta aivan yhtä hyvin epäonnistua. Ja tällaiselle epäonnistuvalle naiselle ei ole keneltäkään tiedossa mitään sympatiaa. Se on win big - lose big -riski. Voiton mahdollisuus on valtava, mutta niin on tappiokin. Ja yleensä tämä veto tehdään iässä, jolloin elämänkokemusta ei juurikaan ole.

Toinen kappale, Kuin Juudas, alkuperäiseltä sovituksestaan Procol Harumin As Strong as Samson, on katkeraa tilitystä. Kappale on tehty täysin miesnäkökulmasta, ajattelematta Liisaa itseään tippaakaan. Kertojalle se, mitä Liisa teki, on puhdasta luokkapetturuutta. Näin pääsääntöisesti luokista puhuminen ja luokka-ajattelu on miesten puhetta; naisille luokka-ajattelu on melko lailla yhdentekevää, ja merkitystä on lähinnä omalla asemalla. Siksi naiset useasti muodostavat ystävyyssuhteita luokkarajojen yli. Ja siinä, missä kertoja - ja Liisan isä - kokevat Liisan päätöksen hirvittäväksi petturuudeksi, Liisa itse suhtautuu asiaan hyvin yliolkaisesti. Ja miksikäs ei? Hän on onnistunut siinä, mistä tulee termi tuhkimotarina - päästään hellan äärestä prinssin tanssiaisiin ja puolisoksi. Liisasta tulee lääkärin puoliso - miehen, joka on ilmeisen vauraasta suvusta, "vanhaa rahaa" - on osakkeita.

Nyt kuitenkin on niin, että lääkäriksi ei pääse pelkillä arvosanoilla ja pepunkulutuksella. Se vaatii aivan tiettyä luonnetta ja sopivuutta alalle - lääkäreillä on aivan oma psykologiansa. Vaikka lääkärit yleisesti ovat korkealle koulutettuja ja vaurauta, he poikkeuksetta ovat hyvin älykkäitä ihmisiä. Ja älykkäät ihmiset pääsääntöisesti viihtyvät toisten älykkäiden ihmisten seurassa. Liisa on tehnyt ilmeisen virhepäätöksen - hän on nainut miehen, joka on häntä itseään huomattavasti älykkäämpi ja älyllisempi, eikä hän sovi miehensä kanssa yhteen henkisellä tasolla.

Ja tämä on asia, mitä kertoja itse ei katkeruudessaan ymmärrä. Kyse ei ole luokkaeroista vaan henkisistä eroista.

Tolstoin lain mukaan kaikki onnelliset avioliitot ovat onnellisia samalla tavalla, kaikki onnettomat avioliitot ovat onnettomia eri tavalla. Tämä laki, joka tunnetaan myös Anna Karenina -periaatteen nimellä, on hyvin tärkeä ymmärrettäessä, miksi kaksi ihmistä ei sovi yhteen. Laki tulee romaanista Anna Karenina, missä Anna ei oikein sovi yhteen Aleksei Kareninin kanssa, vaan kaipaa kreivi Vronskin syliin. Yleensä järkiavioliitot - missä molemmat osapuolet tietoisesti hakeutuvat yhteen järkisyistä - ovat onnellisia, sensijaan reittä pitkin kiipeämällä usein päädytään hyvin onnettomaan liittoon. Kuten Liisakin. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut henkisiä resursseja liittoon lääkärin psykologialla ja älykkyydellä varustetun miehen kanssa.

Ja levyn kolmas laulu, Liisa pien, joka on Hectorin omaa tuotantoa, kertoo sitten kaiken hyvin raadollisesti. Liisa on liian myöhään saanut huomata, että vaikka rahan puute tekee onnettomaksi, niin raha ei tee onnelliseksi. Hän on saanut miehen, joka ei sovi hänelle henkisellä tasolla. Heidän ainoa yhteensopivuutensa on koiras-naarasliitäntä. Ulkoisesti kaikki on hienosti, täsmälleen kuten Thorstein Veblen toteaa joutilaan luokan ideaaliksi, ja Liisa on päässyt pukkaamaan geneettisen materiaalinsa kiertoon lapsissaan, mutta hirvittävällä hinnalla: hänestä on tullut alkoholisti.

Veblen oli jälleen oikeassa: ihmiset ovat aina valmiita uhraamaan omat intressinsä statuksensa vuoksi. Niin Liisakin. Hän pääsi statuksessaan ylöspäin - ja maksoi siitä elämällään. Hän nai miehen, jonka kanssa hänellä ei ollut henkistä yhteensopivuutta, ja hän alkoholisoitui.

Mutta kertoja itse ei ymmärrä tätä, vaan pukee kaiken aatteellisuuden piiriin. Hector yksinkertaisesti ei ymmärrä tällaisen naisen psykologiaa, vaan pitää Liisan tapaa toimia luokkapetturuutena. Hector katsoo Liisaa marxilaisin, ei vebleniläisin, silmälasein.

Sun unelmas, no niin, sä tiedät itsekin,
sä niiden kautta elit niin.
Ne täyttyessään muutti sinusta loputkin
i-piste uuteen porvariin.

Nyt sull on leijonaviirit, kasvisdieetti rankka,
jutut societeen.
Jäi mulle toveripiirit, usko huomiseen vankka,
sille työtäni teen.

Nyt olet ruskee kiintee leidi,
Odd Fellow miehes nukke siis.
Vaan Lady-like sä tuskin oot,
kun öisin sammut kyyneliis!

Kertoja yksinkertaisesi ei ymmärrä, miten tilanteeseen jouduttiin. Odd Fellowsit ovat uskonnollinen hyväntekeväisyysjärjestö, ja monet sen jäsenistä todellakin ovat lääkäreitä. Ylipäänsä se, että ihminen menee johonkin uskonnollisperäiseen yhdistykseen jäseneksi - tässä tapauksessa lääkäri - kertoo hänen psykologiastaan paljon. Ehkä Liisa alunperin nai juuri tällaisen miehen, koska piti häntä helppona saaliina? Ja jos ateistitaustalta mennään tällaisen miehen puolisoksi, on varmaa, että ainakin jonkinlainen konflikti on tiedossa. Laulu antaa Liisasta hyvin narsistisen ja omaan kroppaan keskittyvän ihmisen - valley girlin - kuvan, kun taas Odd Fellows -mies kertoo jotain muuta. Tällaiset ihmiset sopivat yhteen yhtä hyvin kuin nitraushappo ja glyseroli. Ja Leijona-viiri kertoo, että lääkärimies kuuluu Lions Clubiin. toinen hyväntekeväisyysjärjestö. Hupsista. Noblesse oblige, sanotaan - mutta mihin velvoittaakaan Liisan määrätietoinen narsismi?

Suhde olisi ollut pelastettavissa, jos Liisa olisi sopinut miehensä kanssa henkisellä tasolla yhteen. Konflikti ei tullut siitä, että Liisan tausta oli työväenluokkainen (kuten kertoja antaa ymmärtää), vaan siitä, että narsisti ja hyväntekeväisyystoimintaa harjoittava lääkäri yksinkertaisesti eivät sovi yhteen. Vastakohdat eivät yhdistä, vaan ne repivät rikki ja hajottavat.

Neljäs kappale, Epitaph-Tuulet kirkuu hautoihin, on alkuperäissanoitukseltaan King Crimsonin Epitaph. Tämä on yksi niitä kappaleita, jotka ovat suomalaissovituksena parempia kuin alkuperäinen. Sana epitafi tarkiottaa hautamuistomerkkiä, ja tämä kappale onkin eräänlainen epitafi pystyynkuolleelle kulissiavioliitolle - josta Liisa ei voi luopua, sillä avioero merkitsisi katastrofaalista statuksen romahdusta ja kaiken menettämistä, eikä hän ainakaan ole nuorempi kuin naidessaan rahaa. Veblen oli jälleen oikeassa - ihmiset pitävät statuksensa ulkonaisista merkeistä kiinni loppuun saakka vastoin omia intressejään - kuten Liisakin, ja maksaa siitä alkoholisoitumisella.

Onko Liisan lääkärimies itse onnellinen? Varmasti hän tiedostaa liittonsa kulissiluonteen yhtä hyvin kuin Liisa itsekin. Mutta lääkäreillä on oma psykologiansa. Ehkä hänellä on lapsensa - tai sitten uskonto, johon paeta, ehkä ystäviä, jotka ovat henkisesti hänen kanssaan samalla tasolla. Ja varmaan näin onkin: sekä Lionsit että Odd Fellowsit koostuvat nimenomaan henkisesti samalla tasolla olevista ihmisistä.

Viides kappale, Lasikevät (Surullinen Liisa) on sitten yritys kääntää pyörää taaksepäin. Kertoja saa toimia olkapäänä, jota vastaan Liisa itkee. Mutta suomen kielessä on monta rumaa sananlaskua, joista yksi rumimpia on Ennen maa repee kuin huora häpee. Kertoja kuvittelee, että hänellä olisi uusi alku vielä Liisan, luokkapetturiksi mutta kultasydämiseksi sellaiseksi, kuvittelemansa Liisan kanssa. Kuitenkin alun kappaleista on käynyt jo selväksi, millainen ihminen Liisa on: määrätietoinen, laskelmoiva kiipijä, jolle muut ihmiset ovat vain tikapuun pienoja määräpäähän kiipeämiseen. Eikä kertojakaan olisi Liisalle muuta kuin vain olkapää, jota vasten itkeä hetki - ennenkuin on taas aika lähteä näyttelemään sitä irvokasta farssia, mikä päättyy kaappiin ja viinipullolle. On turhaa kuvitella, että nämä Liisat muuttaisivat tapojaan miksikään - Liisan tapa toimia on perinteinen naisen tapa kiivetä sosiaaliluokassa ylöspäin, ja sama soppa alkaisi vain alusta. Liisan omasta näkökulmasta asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Jos kerran itkeä pitää, niin hänestä itsestään on mukavampaa itkeä Jaguarissa kuin Ladassa. Jaguarissa on sentään pehmeät nahkapenkit ja ilmastointi.

Levyn kaksi viimeistä kappaletta, Trullilaulu ja Antti-Juhani, eivät kuulu kehyskertomukseen. Ensimmäinen on Hectorin idealistis-pessimistinen kannanotto rauhan puolesta, ja jälkimmäinen taas folk-henkinen valssi mollissa, jonka sanat ovat yhtä kryptiset kuin Voynichin käsikirjoitus.

Miksi ruukinmatruuna ei yhdy kriitikkojen arvioihin Liisa pienestä Hectorin parhaana levynä? Musikaalisestihan levy on upea. Syy on siinä, että Hector tulkitsee Liisan tarinaa ymmärtämättä, mitä tällaisen naisen päässä liikkuu - hän näkee koko jutun pelkkänä luokkapetturuutena, missä Liisasta tulee "i-piste uuden porvarin", ja levyssä on selkeä marxilainen pohjavire. Hectorin valtava herkkyys ja idealistisuus on maksanut hänelle itselleen hirvittävällä tavalla: levy Linnut, linnut syntyi Lapinlahden sairaalassa, jonne hän oli hakeutunut hermoromahduksen takia. Hector ei herkkyydestään huolimatta kuitenkaan tulkitse Liisan tarinaa molemmilta puolilta - audiatur et altera pars. Ruukinmatruuna on törmännyt liian moneen Liisaan elämänpolkunsa varrella. Jotkut ovat onnistuneet, toiset eivät.

Ja Vanha Patruuna oli harvinaisen oikeassa rahan naimisesta.

Thorstein Veblen ja usko ihmisyyteen

Eräät kommentoijat täällä masuunin valvomossa ovat syyttäneet ruukinmatruunaa kyynisyydestä, nihilismistä ja misantropiasta, koska ruukinmatruuna on todennut on typerää uskoa jumaliin mutta kertakaikkiaan pähkähullua uskoa ihmiseen ja häntä on kovisteltu siitä, että miksi pitää uskoa irrationaaliseen - eikö voisi uskoa ihmiseen ja siihen, että ihminen itse on sekä keino että päämäärä.

Ruukinmatruuna on vedonnut asiassa historialliseen kokemukseen - epäonnistumisen trendiin. Jos joka ainoa kerta, kun on yritetty rakentaa ateistista valtiota, tuloksena on ollut Neuvostoliitto ja joka ainoa kerta, kun on yritetty rakentaa uskonnotonta sekulaarivaltiota, tuloksena on ollut uskontoanarkia, jossa taikausko, kultit ja uususkonnot kukoistavat, niin kokemus uskonnottomasta yhteiskunnasta ei todellakaan rohkaise. Itse asiassa tässä on historiallinen trendi olemassa: ateistinen valtio joutuu luomaan Helvetin jo maan päälle pitääkseen ihmiset kurissa ja tottelevaisina, uskonnoton puolestaan on vain tyhjäksi jäänyt memeettinen lokero, joka odottaa täyttymistään ja jossa yksinkertaisesti vain kulttuurievolutiivinen sukkessioprosessi on lähtenyt uudelleen käyntiin. Kulttuuriekologia on täsmälleen analoginen biologisen ekologian kanssa.

Tämä on kylmää vettä ateistien niskaan. Ateismin kolme muotoahan ovat, kuten tiedämme, humanismi, nihilismi ja satanismi, joista kaksi viimemainittua eivät ole kivoja. Jäljelle jää vain humanismi, ja historiallisen kokemuksen valossa se ei toimi. Vaikka kuinka monta kertaa olemme yrittäneet, aina tuloksena on ollut tavalla tai toisella tragedia. Miksi? Vetoomus jos me vielä kerran yrittäisimme, sitten kun järki on lopullisesti voittanut taikauskon, on käytännössä argumentum ad misericordiam, vetoaminen myötätuntoon - "jos vielä kerran sittenkin". Historiallinen trendi ei rohkaise yrittämään enää kertaakaan.

Vika on ihmisluonteessa. Ja pohjimmainen virhe on traaginen - virhe olettaa, että ihminen olisi fiksu, järkevä, rationaalinen ja hyötyä tavoitteleva olento - olento, joka toimisi sillä tavoin, mikä häne itsensä kannalta olisi edullisinta ja fiksuinta, ja kykenisi tekemään päätöksiä ja valintoja järkipohjalta. Ja näin ei ole. Ruukinmatruuna on koko ikänsä ollut havainnoitsija - ulkopuolinen tarkkailija, joka on pyrkinyt ihmisten käytöksen tarkkailuun ulkopuolisen näkökulmasta, ja joka jo nuoresta saakka on yrittänyt irrottaa tunteensa itsestään, ulkopuolistaa ne, ja ajatella vain järjellään, ja jälkeenpäin hän tajusi tuon olevan buddhalainen päämäärä, siis tunteiden, varsinkin negatiivisten ja destruktiivisten, kuolettaminen osana prosessia irrotteutua samsarasta. Ruukinmatruunan havainto ihmisyydestä jo nuorena oli tyrmäävä. Ihminen on täysin irrationaalinen, tunteittensa varassa elävä peto, joka toimii omia intressejään vastaan silloin, kun kysymys on hänen paikastaan laumansisäisessä nokkimisjärjestyksessä ja sosiaalisesta statuksesta - tästä hyvänä esimerkkinä ovat destruktiiviset tavat, kuten tupakanpoltto -, joka tekee kaikki päätöksensä täysin irrationaalisesti, tunnepohjalta, ja joka kykenee ajattelemaan järjellään vasta silloin, kun kaikki muut keinot on jo käyttetty loppuun.

Ruukinmatruuna siekaili blogosfäärissä ja törmäsi kahteen kapitalismin raudankovaan kriitikkoon. Toisesta me kaikki olemme kuulleet - hän on Karl Marx - ja hänen kritiikkinsä on osoittautunut tyhjänpäiväiseksi hihhuloinniksi. Mutta toinen on tuntemattomampi, ja hänen kritiikkinsä on osoittautunutkin oikeaksi. Hän on Thorstein Veblen - norjalais-amerikkalainen filosofi ja ekonomi.

Veblenin pääteoksena pidetää 1899 julkaistua kirjaa The Theory of Leisure Class (suom. Joutilas luokka, Art House 2002). Veblen tutkii siinä ihmisyyttä ja kapitalismin kehitystä sekä haaskaamista ja kerskakulutusta kulttuurievoluution näkökulmasta. Ja tulos on tyrmäävä. Veblen tekee täsmälleen samat havainnot kuin ruukinmatruuna - ihminen on täysin irrationaalinen, tunteittensa, viettiensä ja vaistojensa vietävissä oleva, mistään piittaamaton olento, jolle vain sosiaalinen status merkitsee yhtään mitään ja joka kaikessa toiminnassaan pyrkii vain sävähdyttämään toisia - ja joka toimii omia intressejään vastaan silloin, kun kyseessä on paikka nokkimisjärjestyksessä. Veblen on sluggeri - hän ei liiku paljoa ja iskee yhden ainoan iskun, joka tipauttaa ihmisuskon kanveesiin, ja hänen iskunkestävyytensä - siis kritiikkiä kohtaan - on lähes täydellinen. Jos ruukinmatruunan pitäisi tämän jälkeen perustella, miksei hän usko ihmiseen ja miksi uskoa ei voi perustaa uskolle ihmiseen ja ihmisyyteen ja miksi ihminen itse ei voi olla sekä keino että päämäärä, nin Veblen olisi tämä argumentti.

Veblen on armoton, misantrooppinen, läpikotainen ja kyyninen tekstissään. Toisin kuin Marx, jonka kritiikki kohdistuu yritteliäisiin, työtätekeviin ja ahkeriin kapitalisteihin (ja joka muuten sivumennen sanoen viihtyi mainiosti aristokraattien seurassa), Veblen täräyttää tyrmäysiskunsa nimenomaan aristokraatteihin - siihen joutilaaseen luokkaan, joka ei tee lisäarvoa tuottavaa ansiotyötä elääkseen, vaan joka elää omistamisesta ja omistamisen johdannaisista. Veblen ei ekstrapoloi, kuten Marx, eikä kuvittele löytäneensä historiasta mitään predestinoitua punaista lankaa, kuten Marx, eikä hän puhu kapitalismista mädännäisenä tai työläistä riistävänä järjestelmänä. Hänelle kapitalismi on vain väline - vain pelkkä järjestelmä, ja historia itselleen on Veblenille, samoin kuin ruukinmatruunalle, päämäärätön prosessi vailla mitään johtolankaa, kulttuurievolutiivinen olemassaolotaistelu, joka toimii vain tässä ja nyt, ei milloinkaan tulevaisuudessa, ja jota ruokkivat ihmisen neljä perusvoimaa: ahneus, irstaus, laiskuus ja typeryys. Näihin neljään sanaan voimme summata koko ihmisyyden.

Mari Koo on omassa blogissaan summannut Veblenin kirjan lyhyeen esittelyyn, ja tuo linkki kannattaa ehdottomasti klikata auki ja käydä lukemassa.

Veblenin pääargumentti on siinä, että ihminen on ensisijaisesti biologinen olento, eläin ja vasta toissijaisesti älyllinen olento, ja että koko ihmisen toiminnassa ja kulttuurissa heijastuvat eläimen vietit, vaistot, tunteet ja himot, ei suinkaan järki. Veblenille ihminen on täysin irrationaalinen olento. Hänelle olennainen käsite on nokkimisjärjestys - kuka pääsee bylsimään kenenkin kanssa ja tekemään lapsia, ja kuka pääsee alistamaan ketäkin ja hyötymään tämän työstä. Veblenin argumentti on siinä, että suorittava työ on vastenmielistä ja että jokainen kulttuuri pyrkii synnyttämään joutilaan luokan - luokan, joka elää toisten työstä ja omistamisesta, ja jonka käsissä on väkivallan monopoli. Veblenin ihmiskuva on naturalistinen ja raadollinen: ihminen on pelkkä laumaelukka, ja ihmisen etologia on laumaelukan etologiaa.

Veblenille tämä joutilas luokka syntyy yhdessä omistamisen käsitteen myötä. Hän tekee muutaman virhepäätelmän, mutta perusajatus on oikea: yksityisomistuksen ja maanomistuksen käsite syntyy yhdessä maanviljelyn kanssa. Vasta maata viljelevässä yhteiskunnassa syntyy myös joutilas luokka. Tämän joutilaan luokan määrittää väkivaltapotentiaali - ne, kenen käsissä ovat aseet, väkivalta, surmaaminen ja väkivallan käyttö sekä sen finansointi. Henkilöön tai käyttäytymiseen liitetty arvokkuuden, arvon tai kunnian käsite on ensiarvoisen tärkeä luokkien kehityksessä. Ihminen on toimija, joka tuloksellisesta työstä tajuaa turhuuden, tuhlauksen ja kyvyttömyyden arvottomuuden: tätä Veblen kutsuu ”työteliäisyyden vaistoksi”.

Veblenin keskeinen käsite on kerskakulutus tai tietoinen kulutus (conspicious consumption). Ihminen pyrkii käyttäytymisessään ja kulutustottumuksissaan aina säväyttämään toisia ja tekemään toisiin vaikutuksen - hän pyrkii kukkoilemaan, esittämään kyvykkäämpää kuin on, haaskaamaan omaisuuttaan ja työnsä hedelmiä - vain saadakseen korkeamman statuksen ja päästäkseen joutilaiseen luokkaan. Ja siltikään suurin osa kerskakuluttajista ei kuulu joutilaaseen luokkaan, vaan päinvastoin ovat hyvinkin työteliäitä. Miksi? Siksi, että he haluavat antaa itsestään vaikutelman kuuluvansa joutilaaseen luokkaan - kyse on harhauttamisesta, venäjäksi maskirovka.

Kerskakulutus merkitsee lyhykäisesti investointia hyödykkeiden statusarvoon niiden käyttöarvon tai hyödyn sijaan. Ja statusarvon määräävät joutilaan luokan tottumukset, tavat ja auktoriteetti. Statusarvosta syntyy tyyli, muoti, kauneuskäsitteet ja makukäsitykset. Käytännöllinen ja kustannustehokas on banaalia, mautonta, arvotonta, kun taas epäkäytännöllinen on tyylikästä, muodikasta ja edustaa hyvää makua. Kyse on samasta asiasta kuin biologisesta evoluutiosta tuttu kalliin signaalin käsite - epäedullinen kustannus-hyötysuhde antaa signaalin siitä, että resursseja riittää haaskattavaksi saakka ja että nyt ollaan korkealla nokkimisjärjestyksessä.

Ja jokaikinen nainen tietää tämän. Muotivaatteet ovat pääsääntöisesti epämukavia, epäkäytännöllisiä ja niissä on huono panos-tuottosuhde (ts. ne ovat kalliita ja elinaika on lyhyt) - juuri sellaisia, mitä ei mielellään pitäisi, varsinkaan jos ei kropaltaan mahdu mannekiinimittoihin, kuten ruukinmatruuna, joka on iso ja lihaksikas. Tyyppiesimerkki tästä on hame: epäkäytännöllinen, aina tiellä, haittaa liikkumista ja haaskaa kangasta. Silti se antaa signaalin: tässä vaatetuksessa ei tehdä tuottavaa työtä, siispä minä kuulun joutilaaseen luokkaan. Mietitäänpä push-up -liivejä tai sukkahousuja. Niiden tehtävä on tuoda sekundaarisia sukupuolituntomerkkejä esiin - ja silti ne ovat aivan uskomattoman epämukavia - mieluummin käyttää mukavaa toppia ja käytännöllisiä sukkia. Kukapa järkevä nainen ahtaisi itseään makkarankuoreen, ellei pukeutumiskoodi vaatisi sitä? Kaikkein rankin esimerkki tästä periaatteesta ovat korkokengät. Ne antavat juuri tämän signaalin - epäkäytännöllisyys, epämukavuus, epätuottavuus, siispä olen korkealla nokkimisjärjestyksessä. Mukavat, käytännölliset, kestävät ja edulliset vaatteet antavat signaalin köyhyydestä, vähistä resursseista ja alhaisesta statuksesta. Tämä repii homo oeconomicuksen - rationaalisen, järkevän ja omien intressiensä mukaisesti toimivan ihmisen - käsitteen kappaleiksi.

Ihminen on siis irrationaalinen - tunteittensa, viettiensä, vaistojensa ja himojensa varassa elävä oikukas petoeläin, joka on aina valmis toimimaan vastoin omia intressejään, jos vain statusarvo vaatii sitä. Keskuudessamme siis vallitsee ainainen kilpailu. Ja sellainen ihminen, joka ei ryhdy mukaan tähän kilpailuun, revitään kappaleiksi - järki-ihmisen osa on tulla sotketuksi suohon. Homo oeconomickuksen tavoin käyttäytyvä ihminen on väistämättä reaalimaailmassa joko nokkimisjärjestyksen pohjilla - tai täysin ulkopuolinen. Tai sitten hän on sosiopaatti.

Kerskakulutus, paitsi että se haaskaa resursseja, on myös äärimmäisen tuhoisaa luonnolle, mutta me ihmiset emme mahda sille mitään. Se on koodattu genetiikkaamme. Jos me valitsisimme vaikkapa automme käytännöllisyyden mukaan, Euroopassa olisi täsmälleen kahdenlaisia autoja: pieniä, hyvin kiihtyviä ja vähäruokaisia pikkuautoja, joilla on järkevää siirtää ihmisiä paikasta A paikkaan B, ja isoja, tilavia pakettiautoja, joilla on järkevää siirtää ihmisten ohella tavaraa paikasta A paikkaan B. Mutta koska näin ei ole - autoilla on todellisuudessa hyvin vähän teknisiä ja suorituskyvyksellisiä eroja, ja silti meillä on valtava määrä erilaisia ja erinäköisiä autoja, joista useimmat eivät ole käytännöllisiä - niin auto on ensisijaisesti statussymboli ja kerskakulutuksen kohde, ei rationaalinen hyödyke, ja auto valitaan tunnepohjalta, ei järkiperustein.

Taloustieteessä Veblenin hyödyke tarkoittaa hyödykettä, joka on sitä halutumpi mitä kalliimpi sen hinta on - siis sellainen, jonka kohdalla kysynnän ja tarjonnan laki heittää häränpyllyä. Ja jokainen muusikko osaa nimetä tällaisen, ja se on Gibson Les Paul. Maailman halutuin kitara. Myönnettäköön, että se on hyvä kitara ja se soi kauniisti, mutta enemmän kuin mitään muuta se on statussymboli. Gibson Les Paul tuo rock-uskottavuutta. Veblenin hyödykkeen siitä tekee nimenomaan brändi, Gibson, joka on amerikkalainen ja siihen liittyvät mielikuvat. Epiphone Les Paul on tehty täsmälleen samasta puusta, täsmälleen samoista komponenteista, täsmälleen samoilla spesifikaateilla - mutta Epiphonet tehdään Koreassa ja Kiinassa, jotta työvoimakustannukset saadaan voitonmaksimointiperiaatteen mukaisesti mahdollisimman alas. Ja vaikka kysymys on faktisesti täysin samasta tuotteesta, silti Gibsonin brandi tuo paljon enemmän rock-uskottavuutta kuin Epiphone - siksi, että Epi on kaikkien ulottuvilla, mutta Giba on Veblenin kitara - sitä halutumpi ja arvostetumpi, mitä kalliimpi ja vaikeammin saavutettavissa.

Politiikka on pettämisen taitoa, ja missään muualla ei Veblenin argumentaatio ihmisyydestä ole niin oikeassa kuin politiikassa. Mitä korkeammalla nokkimisjärjestyksessä yhteiskunnassa ollaan, sitä irrationaalisemmaksi peli menee, koska huipulla tuulee ja ihminen vertaa itseään nimenomaan juuri itsensä yläpuolella ja alapuolella oleviin ihmisiin. Huipulta pudotaan korkealta ja kovaa. Politiikassa menestymiseen auttaa nimenomaan kieroilu, teeskentely, petkuttaminen ja kalliit signaalit. Ja tämä on yksi syy, miksi Hypatia lopulta kirjaimellisesti revittiin kappaleiksi. Hän oli nörtti - järki-ihminen - joka sotkeutui politiikkaan. Asiassa kannattaa muistaa ne Axel Oxenstiernan kuolemattomat sanat: Poikani, etkö ymmärrä, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan? Maailmaa todellakin hallitaan vähällä järjellä ja paljolla tunteella - sitä Suomenkin tämänhetkinen politiikka osoittaa. Kreivi Polignac'n sanoin kansan rauhoittamiseen riittää se, että Notre-Damen kellonsoittaja saa uuden hatun - mekin kiinnitämme enemmän huomiota siihen, miten ministerit pukeutuvat kuin mitä he saavat aikaan. Muoto on ihmiselle tärkeämpää kuin substanssi.

Ja Veblen menee kyynisyydessään ja inhorealismissaan tässä koko ajan pitemmälle. Hän osoittaa, miten ihmiset ovat valmiita velkaantumaan statuksensa vuoksi ja aina elämään yli varojensa. ”Ihmiset ovat valmiita kärsimään varsin suurta kurjuutta ja epämukavuutta ennen kuin työntävät syrjään vihonviimeiset varallisuuteen perustuvan kunniallisuuden rippeet ja siihen tähtäävät pyrkimykset", hän kirjoittaa - vielä köyhinä ja kurjistuneina aateliset yrittävät ylläpitää aatelista elämäntapaa kuin ottavat lusikan käteen ja menevät lisäarvoa tuottavaan työhön. Marx asettuu aatelisen puolelle porvaria vastaan; Veblen puolestaan insinöörin puolelle pörssikeinottelijaa vastaan. Sekä porvari että insinööri tekevät lisäarvoa tuottavaa työtä; aatelinen ja pörssikeinottelija elävät omistamisesta. Ja ihmiset pyrkivät aina pitämään ulkokuorensa ja kulissinsa mahdollisimman kiiltävinä: he mieluummin ostavat velaksi hienon auton ja pukeutuvat muodikkaasti - ja kotona syövät kaurapuuroa - kuin eläisivät kohtuullisesti ja mukavasti. Keeping up with the Joneses, voisi joku sanoa. Ihmiset pyrkivät aina siihen elintasoon, mikä on juuri ja juuri heidän saavuttamattomissaan.

Nyt päästään sitten siihen uskontokysymykseen. Veblenille uskonto on pelkkä järjestäytyneen petoksen muoto ja Marxin uskontonäkemys meillä on tiedossamme, mutta uskonto on järjen hiljainen ääni pukeutuneena irrationalismin kaapuun tässä irrationaalisessa maailmassa, mikä yrittää leikkiä järkevää. Buddhalaisuus sanoo sen kaiken selkeääkin selkeämmin neljässä jalossa totuudessaan: elämä on kärsimystä, ja se johtuu elämänjanosta - olemme haluissamme ja ahneudessamme kyltymättömiä ja janoamme koko ajan enemmän, pyörittäen vain sitä samsaran pyörää kun yritämme takertua kaikkeen. Kristinusko tiettävästi ilmaisee täsmälleen saman mutta eri sanoilla, ja monet muutkin uskonnot varoittavat mammonasta. Vasta, kun uskallamme tiedostaa sen, mitä todella olemme - ahneita, irstaita, laiskoja ja typeriä petoja ja tiedostamme kulutustottumuksissamme ja investoinneissamme sekä toimivamme sekä omia intressejämme vastaan että tuhoavamme tämän maailman - voimme yrittää vapautumista siitä - päästä ulos tästä samsaran oravanpyörästä. Samoin siinä, missä tämä nokittelukilpailu ja vebleniläinen irrationaalinen statuksentavoittelu on äärimmäisen destruktiivinen, yhteisöä rikkirepivä, voima, uskonto on parhaimmillaan konstruktiivinen, ihmisiä yli luokka- ja elintasorajoja yhteenliittävä voima, ja luo yhteenkuuluvuuden tunteen, yhteisen moraalipohjan sekä yhteisen, luokkarajat ylittävän, metafyysisen arvopohjan - ilman uskontoa kaikki arvot olisivat taloudellisia arvoja. Siis niin, että kaikella on hinta, mutta millään ei ole arvoa. Siksi uskonnolliset päämäärät ovat paljon mielekkäämpiä päämääriä saada tähän elämään ja ihmisyyteen edes jotain tolkkua kuin uskoa järjen voittoon - jota saadaan odottaa kuin Godot'ta. Veblen oli kaikessa misantropiassaan aivan oikeassa - ja Veblen itse seurasi kultaista keskitietä tämän kaiken tiedostettuaan.

Joko nyt, arvoisat lukijat, ymmärrätte, miksi ruukinmatruuna ei usko ihmiseen?