Ruukinmatruuna on useasti kirjoittanut luonnonvarakirouksesta ja siitä, miten vauraat luonnonvarat eivät ole yhdellekään maalle siunaus, vaan hirvittävä kirous ja miten rikkaat luonnonvarat vääristävät maan elinkeinorakennetta alkutuotantoon - kaikkine siitä seuraavine ongelmineen.
Mutta asialle on hyvin läheinen vertauskohta ja se on prostituutio.
Sekä alkutuotannossa että prostituutiossa kyse on pohjimmiltaan samasta asiasta: hupenevan aktiivan hyödyntämisestä ansiotonta arvonnousua ja lisäarvoa tuottamatonta työtä käyttäen. Alkutuotantomaa myy luonnonvarojaan; prostituoitu vuokraa ruumistaan. Kumpikaan ei varsinaisesti tuota mitään lisäarvoa myyntiartikkelilleen.
Luonnonvaroiltaan vauras maa on vähän niinkuin kaunis nainen. Tällainen maa voi aina hyödyntää resurssinsa helposti ja tuotteistaa ne - samalla tavoin kuin kaunis nainen voi ulosmitata kauneutensa joko menemällä rikkaisiin naimisiin tai ryhtymällä ilotytöksi (avioliittohan on tunnetusti vain yksi prostituution muoto). Meillä ei-niin-kauniilla naisilla ei tätä mahdollisuutta ole; meidän on opiskeltava, mentävä töihin ja kilpailtava miesten kanssa miesten säännöillä työelämässä, koska meillä ei ole luonnonvaraa, jota ulosmitata. Samalla tavoin luonnonvaroiltaan köyhä maa joutuu investoimaan inhimilliseen pääomaansa menestyäkseen.
Missään tämä ei näy niin rajusti kuin arabimaissa. Paradoksaalisesti ne arabimaat, joilla ei ole öljyä - Tunisia, Marokko jne - ovat kaikkein teollistuneimpia ja hyvinvoivimpia, kun taas öljyntuottaja-arabimaat ovat läpikorruptoituneita kehitysmaap*rsläpiä, joissa vallitsee islamilainen fundamentalismi ja väestö on jakautunut upporikkaisiin ja rutiköyhiin.
Sananlaskujen kirjan 11:22 sanoo kaiken hyvin mojovasti: נֶ֣זֶם זָ֭הָב בְּאַ֣ף חֲזִ֑יר אִשָּׁ֥ה יָ֝פָ֗ה וְסָ֣רַת טָֽעַם׃ "Kuin kultarengas sian kärsässä on kaunis nainen vailla älyä". Ja juuri tästähän on kyse. Nainen, joka panostaa pelkkään ulkonäköönsä, voi päästä hyviin naimisiin tai hyville liksoille peppua myymällä. Mutta kauneus on katoavaista ja puolet solmituista avioliitoista päätyy eroon - ja jokainen ilotyttökin joutuu ennemmin tai myöhemmin miettimään exit strategyä urallaan. Entäpä sitten, kun luonnonvara - kauneus - on ulosmitattu ja se hupenevana aktiivana on huvennut? Miten sitten suukki pannaan?
Täsmälleen samasta on kyse luonnonvarakirouksessa. Luonnonvarat ja alkutuotanto yleensäkin on helppoa rahaa. Kuin Manulle illallinen. Maan hallinto voi olla vaikka millainen diktatuuri tahansa - se vain vetää välistä - välistäveto (rent seeking) on helppo tapa saada helppoa rahaa. Mutta samalla tavoin kuin prostituutio, se on lisäarvotonta tuloa. Sen enempää alkutuotanto kuin prostituutiokaan eivät kannusta investoimaan, kehittämään itseään kuin miettimään muita tulonlähteitä. Syistä, jotka on käsitelty jo aiemmin. Kehitysapu voi vaikuttaa samalla tavoin. Ja mitä intressiä yhdelläkään luonnonvaratuottajamaalla on investoida tulojaan tuottavasti?
Siinäpä kysymys. Samasta syystä prostituoidut usein jäävät uransa jälkeen tyhjän päälle - ja se on usein myös eliittirouvan kohtalo.
Mitkä maat sitten vaurastuvat luonnonvaroillaan? Vastaus on paradoksaalinen: ne, jotka ovat jo teollistuneet ennen luonnonvarojen löytämistä - kuten Norja - ja ne, jotka kykenevät parhaimmin kanavoimaan luonnonvaroista saatavan ansiottoman arvon pois talouselämästään - rahastoimalla, maksamalla pois ulkomaanvelkaa jne. Samalla tavoin kauneudesta on eniten hyötyä sellaiselle naiselle, joka ei perusta elämänuraansa sille - eikä tavoittele helppoa rahaa pepunmyynnillä tai Liisa pienen tapaan pääsyä rikkaisiin naimisiin.
On Suomi-neidon onni, että maamme on perinteisesti ollut köyhä luonnonvaroiltaan. Näin olemme joutuneet teollistumaan väkisin ja investoimaan omaan kansaamme - ensin halpatyövoimana, sen jälkeen kasvavana taloutena ja nyt huippuosaajina. Näin olemme kyenneet välttämään melko hyvin luonnonvarakirouksen sudenkuopat.
Tuesday, August 31, 2010
Päivän mietelmä
Ruukinmatruuna ei lakkaa ikinä ihmettelemästä, miten naisen tukanväri vaikuttaa hänen verisyyteensä.
On olemassa vaalea-, ruskea- ja ristiverisiä naisia, mutta sen verran mitä ruukinmatruunalla on asiasta kokemusta, meidän kaikkien veremme on aivan yhtä punaista. Myös siniveristen.
On olemassa vaalea-, ruskea- ja ristiverisiä naisia, mutta sen verran mitä ruukinmatruunalla on asiasta kokemusta, meidän kaikkien veremme on aivan yhtä punaista. Myös siniveristen.
Remarks
Häkävuoto
Monday, August 30, 2010
Sunday, August 29, 2010
Uskonto - naisten asia?
Ruukinmatruuna on saanut täällä masuunin valvomossa useasti flakkia siitä, että hän on tunnustautunut buddhalaiseksi - siis uskonnolliseksi, kun taas suurin osa ruukinmatruunan kognitiiviseen viiteryhmään kuuluvista ihmisistä on a) miehiä ja b) tunnustuksellisia ateisteja tai muuten vain uskonnottomia.
Mutta ruukinmatruuna on kuitenkin sukupuolensa edustaja, ja naisilla on miehiä suurempi taipumus rationaalisen ajattelun ohella myös emotionaaliseen - puhutaanhan "tippaleipäaivoista" kun taas miehillä on "putkiaivot". Ruukinmatruunan omakohtainen havainto on myös, että naiset ovat miehiä taipuvaisempia uskontoon - niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkäpä paras osoitus siitä on, että ateistin stereotyyppi on nörttimies - ja Vapaa-ajattelijoiden liiton jäsenistä liki 90% on miehiä.
Ja tämänpäiväisessä Hesarissa tunnutaan kaadettavan lisää vettä ruukinmatruunan myllyyn. Artikkeli vahvistaa ruukinmatruunan havainnon: naiset todellakin ovat miehiä uskonnollisempia - ja uskonto opitaan juuri naisilta: äideiltä, isoäideiltä, tädeiltä. Juuri äippä rukoili aina pikku ruukkilaiselleen iltarukouksen - isukki ei sitä ikinä tehnyt, ja juuri äippä kertoi Raamatusta ja sen tarinoista, mukaanlukien Egyptin vitsaukset, korpivaellus, Daavid ja Goljat, Israelin kehnot kuninkaat ja Babylonin vankeus. Ikävä kyllä pikku ruukkilainen tuotti äipälleen paljon surua ja murhetta repiessään äipän opetukset kappaleiksi hiukan vanhempana ja sylkäistessään Raamatun päälle ja sanoessaan ryhtyvänsä ateistiksi. Sen jälkeen äipän suhtautuminen tyttäreensä oli harvinaisen kylmäkiskoista. Ja siitä ruukinmatruuna saa syyttää ihan itseään - hän loukkasi äitiään ja hänen uskonnollisia tunteitaan.
Mutta asiaan. Hesarin mukaan tilanne on kaikkialla sama - kulttuurista, maailmankolkasta ja uskonnosta riippumatta. Myös patriarkaalisina pidetyissä uskonnoissa naisia on enemmän. Tutkijat arvelevat, että erolla voisi siksi olla biologinen selitys - taipumus hengellisyyteen on geneettistä, ja naisten kaksi X-kromosomia tuottavat helpommin tämän taipumuksen.
Syitä kuitenkin voi olla muitakin. Uskonto on, kuten ruukinmatruuna on asian monasti todennut, ensisijassa yhteisöllinen - yhtenäisyyttä, luottamusta ja kansankokonaisuutta luova voima, ja naiset asettavat yhteisöllisyyden yksilöllisyyden edelle; naiset ovat paljon enemmän konformisteja kuin miehet. Naiset haluavat kuulua joukkoon (ja olla keikuttamatta venettä), kun taas Camel-bootseja käyttävät miehet kulkevat omia polkujaan. Samasta syystä libertaristeista noin 100% on miehiä. Benjamin Franklinin kuuluisa lausahdus vapaudesta ja turvallisuudesta pätee vain miehiin - lähes joka ainoa nainen on valmis ilomielin luopumaan mistä tahansa olennaisista vapauksistaan saadakseen turvallisuutta itselleen ja lapsilleen. Tästä syystä myös nimenomaan naiset liittyvät seksistisiin, patriarkaalisiin ja epätasa-arvoisiin uskontoihin; ne luovat turvallisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Suomessakin islam-käännynnäisistä liki 90% on ollut naisia. [Ruukinmatruuna voisi vihaisesti todeta jotain siitä, miten esiäitiemme työ naisten vapautusliikkeessä on valunut hiekkaan - tyttäret ovat valmiita romuttamaan ilomielin äitien hiellä, kyynelillä ja verellä taistellut oikeudet ja vapaudet saadakseen valheellista turvallisuudentuntoa.]
Kati Niemelä Kirkon tutkimuskeskuksesta esittää vielä kolmannen selitysmallin. "Yksi selitysmalli, johon nykyisin moni luottaa, on miesten naisia voimakkaampi riskikäyttäytyminen. Kun ollaan valmiita ottamaan riskejä, ei olla niin turvallisuushakuisia. Turvallisuushakuiset ihmiset ovat usein uskonnollisia, ja naiset näyttäytyvät turvallisuushakuisina". Tämäkin voi olla varsin hyvä selitys; adrenaliiniaddikteista suurin osa on miehiä, kun taas useimmat naiset kokevat kilpailun, jännityksen ja vaaran pelottavana ja vastenmielisenä ja pyrkivät välttämään tilanteita, joissa oma peppu voi palaa.
Naisten laajempaa uskonnollisuutta on aiemmin perusteltu myös miehiä huonommalla koulutuksella, mutta tämä selitys ei päde enää nykyaikana - tytöt ja pojat kasvatetaan ja koulutetaan samalla tavoin, mutta nimenomaan tytöt kasvavat uskonnollisiksi. Pojat taas helpommin pilkkaavat ja rienaavat pyhiä arvoja. Toki poikkeuksiakin on.
Mutta yksi selitysmalli, jota Hesarissa ei vielä esitetty on, että yhteiskunnallinen turvallisuus vaikuttaa yhteiskunnan sekularisoitumiseen - ja miehiin ja naisiin eri tavalla. Ja ruukinmatruuna huomasi tämän loman aikana mainiosti. Jouduimme kaikenkaikkiaan kahteen myrskyyn ja neljään ukkosmyrskyyn, ja ylitimme useasti sen rajan, jolloin purjehdus lakkaa olemasta hauskaa ja muuttuu työksi - ja myös sen rajan, jossa se lakkaa olemasta työtä ja muuttuu hengissäselviämiseksi. Se, että joutuu reivaamaan isonpurjeen liki viisimetrisissä aalloissa, ei ole pelkästään mahtava ja upea kokemus. Se on suoraansanoen pelottava kokemus, ja se on samalla kokemus, joka panee miettimään elämän isoja asioita.
On niin kovin helppoa olla ateisti tai agnostikko, kun elämä on turvattua, suojattua ja rutiinia ja kuvittelee olevansa oman elämänsä kaikkivaltias. Kun vene keikkuu 40 astetta kummallekin puolelle ja kun purjehdus muuttuu surffaukseksi aallokossa, se panee väkisinkin miettimään, miten pieni ihminen on luonnon edessä ja miten avuton hän on itseään isompien voimien kanssa. Ei ole ihmekään, että merimiehet kaikesta hurjuudestaan ja rajuudestaan huolimatta ovat samalla olleet varsin uskonnollisia, ja miten Maarianhaminan merimuseossa on näytillä valtava määrä uskonnollisaiheisia puhdetöitä, mm. matka-alttareita, ja miten merimieskirkko on ollut se ensimmäinen pistäytymispaikka vieraassa maassa (ja sitten vasta on lähdetty kapakkaan ja ilotaloon). Ja juuri tämän takia turvalliset ja vakaat olot toisaalta veltostuttavat ihmisen ja toisaalta tekevät hänestä ylimielisen - ja saavat hänet luopumaan uskonnosta. Mutta tämä olettamus tuntuisi pätevän ensisijaisesti miehiin; naisiin vähemmässä määrin - naiset säilyttävät taipumuksensa uskonnollisuuteen myös ns. hyvinä aikoina.
Kansainvälisessä World Values 2005 -tutkimuksessa yli kaksi kolmasosaa suomalaisnaisista koki olevansa uskonnollisia, miehistä vain hieman yli puolet. Mutta Hesarissa todetaan myös, että erittäin uskonnolliset ihmiset ovat kuitenkin yleisemmin miehiä kuin naisia. Miehissä siis jälleen ääripäät ovat yliedustettuina - sekä syvästi uskonnolliset että rienaavan ateistiset ihmiset ovat aina miehiä, kun taas arkipäivän uskonnollisista ihmisistä suurin osa on naisia.
Ja erotessaan kirkosta nainen lähes poikkeuksetta liittyy johonkin toiseen uskontokuntaan, kun taas mies usein sekularisoituu ja suhtautuu uskontoon varsin välinpitämättömästi. Kirkosta eroavista noin 70% on miehiä, ja nainen useinkin eroaa yhdessä miehensä kanssa - vain aniharvoin yksin.
Lienee parasta tähän lainata tamperelaisrunoilija Lauri Viitaa, sillä hän tavoittaa naisten - varsinkin äitien - uskonnollisuuden varsin hyvin:
Mutta ruukinmatruuna on kuitenkin sukupuolensa edustaja, ja naisilla on miehiä suurempi taipumus rationaalisen ajattelun ohella myös emotionaaliseen - puhutaanhan "tippaleipäaivoista" kun taas miehillä on "putkiaivot". Ruukinmatruunan omakohtainen havainto on myös, että naiset ovat miehiä taipuvaisempia uskontoon - niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkäpä paras osoitus siitä on, että ateistin stereotyyppi on nörttimies - ja Vapaa-ajattelijoiden liiton jäsenistä liki 90% on miehiä.
Ja tämänpäiväisessä Hesarissa tunnutaan kaadettavan lisää vettä ruukinmatruunan myllyyn. Artikkeli vahvistaa ruukinmatruunan havainnon: naiset todellakin ovat miehiä uskonnollisempia - ja uskonto opitaan juuri naisilta: äideiltä, isoäideiltä, tädeiltä. Juuri äippä rukoili aina pikku ruukkilaiselleen iltarukouksen - isukki ei sitä ikinä tehnyt, ja juuri äippä kertoi Raamatusta ja sen tarinoista, mukaanlukien Egyptin vitsaukset, korpivaellus, Daavid ja Goljat, Israelin kehnot kuninkaat ja Babylonin vankeus. Ikävä kyllä pikku ruukkilainen tuotti äipälleen paljon surua ja murhetta repiessään äipän opetukset kappaleiksi hiukan vanhempana ja sylkäistessään Raamatun päälle ja sanoessaan ryhtyvänsä ateistiksi. Sen jälkeen äipän suhtautuminen tyttäreensä oli harvinaisen kylmäkiskoista. Ja siitä ruukinmatruuna saa syyttää ihan itseään - hän loukkasi äitiään ja hänen uskonnollisia tunteitaan.
Mutta asiaan. Hesarin mukaan tilanne on kaikkialla sama - kulttuurista, maailmankolkasta ja uskonnosta riippumatta. Myös patriarkaalisina pidetyissä uskonnoissa naisia on enemmän. Tutkijat arvelevat, että erolla voisi siksi olla biologinen selitys - taipumus hengellisyyteen on geneettistä, ja naisten kaksi X-kromosomia tuottavat helpommin tämän taipumuksen.
Syitä kuitenkin voi olla muitakin. Uskonto on, kuten ruukinmatruuna on asian monasti todennut, ensisijassa yhteisöllinen - yhtenäisyyttä, luottamusta ja kansankokonaisuutta luova voima, ja naiset asettavat yhteisöllisyyden yksilöllisyyden edelle; naiset ovat paljon enemmän konformisteja kuin miehet. Naiset haluavat kuulua joukkoon (ja olla keikuttamatta venettä), kun taas Camel-bootseja käyttävät miehet kulkevat omia polkujaan. Samasta syystä libertaristeista noin 100% on miehiä. Benjamin Franklinin kuuluisa lausahdus vapaudesta ja turvallisuudesta pätee vain miehiin - lähes joka ainoa nainen on valmis ilomielin luopumaan mistä tahansa olennaisista vapauksistaan saadakseen turvallisuutta itselleen ja lapsilleen. Tästä syystä myös nimenomaan naiset liittyvät seksistisiin, patriarkaalisiin ja epätasa-arvoisiin uskontoihin; ne luovat turvallisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Suomessakin islam-käännynnäisistä liki 90% on ollut naisia. [Ruukinmatruuna voisi vihaisesti todeta jotain siitä, miten esiäitiemme työ naisten vapautusliikkeessä on valunut hiekkaan - tyttäret ovat valmiita romuttamaan ilomielin äitien hiellä, kyynelillä ja verellä taistellut oikeudet ja vapaudet saadakseen valheellista turvallisuudentuntoa.]
Kati Niemelä Kirkon tutkimuskeskuksesta esittää vielä kolmannen selitysmallin. "Yksi selitysmalli, johon nykyisin moni luottaa, on miesten naisia voimakkaampi riskikäyttäytyminen. Kun ollaan valmiita ottamaan riskejä, ei olla niin turvallisuushakuisia. Turvallisuushakuiset ihmiset ovat usein uskonnollisia, ja naiset näyttäytyvät turvallisuushakuisina". Tämäkin voi olla varsin hyvä selitys; adrenaliiniaddikteista suurin osa on miehiä, kun taas useimmat naiset kokevat kilpailun, jännityksen ja vaaran pelottavana ja vastenmielisenä ja pyrkivät välttämään tilanteita, joissa oma peppu voi palaa.
Naisten laajempaa uskonnollisuutta on aiemmin perusteltu myös miehiä huonommalla koulutuksella, mutta tämä selitys ei päde enää nykyaikana - tytöt ja pojat kasvatetaan ja koulutetaan samalla tavoin, mutta nimenomaan tytöt kasvavat uskonnollisiksi. Pojat taas helpommin pilkkaavat ja rienaavat pyhiä arvoja. Toki poikkeuksiakin on.
Mutta yksi selitysmalli, jota Hesarissa ei vielä esitetty on, että yhteiskunnallinen turvallisuus vaikuttaa yhteiskunnan sekularisoitumiseen - ja miehiin ja naisiin eri tavalla. Ja ruukinmatruuna huomasi tämän loman aikana mainiosti. Jouduimme kaikenkaikkiaan kahteen myrskyyn ja neljään ukkosmyrskyyn, ja ylitimme useasti sen rajan, jolloin purjehdus lakkaa olemasta hauskaa ja muuttuu työksi - ja myös sen rajan, jossa se lakkaa olemasta työtä ja muuttuu hengissäselviämiseksi. Se, että joutuu reivaamaan isonpurjeen liki viisimetrisissä aalloissa, ei ole pelkästään mahtava ja upea kokemus. Se on suoraansanoen pelottava kokemus, ja se on samalla kokemus, joka panee miettimään elämän isoja asioita.
On niin kovin helppoa olla ateisti tai agnostikko, kun elämä on turvattua, suojattua ja rutiinia ja kuvittelee olevansa oman elämänsä kaikkivaltias. Kun vene keikkuu 40 astetta kummallekin puolelle ja kun purjehdus muuttuu surffaukseksi aallokossa, se panee väkisinkin miettimään, miten pieni ihminen on luonnon edessä ja miten avuton hän on itseään isompien voimien kanssa. Ei ole ihmekään, että merimiehet kaikesta hurjuudestaan ja rajuudestaan huolimatta ovat samalla olleet varsin uskonnollisia, ja miten Maarianhaminan merimuseossa on näytillä valtava määrä uskonnollisaiheisia puhdetöitä, mm. matka-alttareita, ja miten merimieskirkko on ollut se ensimmäinen pistäytymispaikka vieraassa maassa (ja sitten vasta on lähdetty kapakkaan ja ilotaloon). Ja juuri tämän takia turvalliset ja vakaat olot toisaalta veltostuttavat ihmisen ja toisaalta tekevät hänestä ylimielisen - ja saavat hänet luopumaan uskonnosta. Mutta tämä olettamus tuntuisi pätevän ensisijaisesti miehiin; naisiin vähemmässä määrin - naiset säilyttävät taipumuksensa uskonnollisuuteen myös ns. hyvinä aikoina.
Kansainvälisessä World Values 2005 -tutkimuksessa yli kaksi kolmasosaa suomalaisnaisista koki olevansa uskonnollisia, miehistä vain hieman yli puolet. Mutta Hesarissa todetaan myös, että erittäin uskonnolliset ihmiset ovat kuitenkin yleisemmin miehiä kuin naisia. Miehissä siis jälleen ääripäät ovat yliedustettuina - sekä syvästi uskonnolliset että rienaavan ateistiset ihmiset ovat aina miehiä, kun taas arkipäivän uskonnollisista ihmisistä suurin osa on naisia.
Ja erotessaan kirkosta nainen lähes poikkeuksetta liittyy johonkin toiseen uskontokuntaan, kun taas mies usein sekularisoituu ja suhtautuu uskontoon varsin välinpitämättömästi. Kirkosta eroavista noin 70% on miehiä, ja nainen useinkin eroaa yhdessä miehensä kanssa - vain aniharvoin yksin.
Lienee parasta tähän lainata tamperelaisrunoilija Lauri Viitaa, sillä hän tavoittaa naisten - varsinkin äitien - uskonnollisuuden varsin hyvin:
Äidit vain, nuo toivossa väkevät,Ohessa vielä lisää aiheesta.
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.
Alfhild, hän joka synnytti minut,
on joka yö sinne purjehtinut,
missä nyt Eemeli tullen ja mennen
murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.
Siellä he kulkevat tähtien rivissä
kirkasta vanaa,
isä ja äiti, peräkanaa.
Sieltä he katsovat kotoista mäkeä,
kissoja, koiria, tuttua väkeä,
viittoen, luikaten parhaansa mukaan,
ettemme loukkaisi Pispalan kivissä
jalkaamme kukaan.
Siellä he jollakin planeetalla
puutarhakeinussa pihlajan alla
viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa
morsiusparina Tampereen puistoissa -
ostaen kahvit ja pullat kai,
jos sattuu olemaan perjantai. -
Ja sitten, kun Pispala aamun saa,
äitini vuoteen valmistaa
ja linnut, linnut helää.
Oi kuinka on ihana elää
ja tuutia lastenlapsiaan
ja kertoa kauniita uniaan!
Niin suuri on Jumalan taivas ja maa,
oi lapseni, rakastakaa!
Remarks
Takkirautaa
Saturday, August 28, 2010
Kapitalismin kritiikki ja sen mielekkyys
Kapitalismi on kuin väkivaltaiset vanhemmat: niiden kanssa ei ole kiva elää, niiden kanssa joutuu jatkuvasti pelkäämään ja mitään rakkautta on turhaa olettaa - mutta ilman on vielä paljon tukalampaa. Niin paljon kuin ruukinmatruuna on itse kirjoittanut kapitalismista, hän ei tykkää siitä. Liian epäoikeudenmukainen systeemi, ja se nostaa vääränlaiset ihmiset prominentteihin asemiin.
Mutta kapitalismilla on yksi puolustus. Se ei ehkä ole paras järjestelmä, mutta se on vähimmin huonoin. Se johtaa vähimmin tuhoisiin seurauksiin yhteiskunnassa ja sen kautta yhteiskunta toimii vähiten huonoimmin. Ihmisessä on vielä yksi paha puoli ja se on se että ihminen sopeutuu ja tottuu about kaikkeen mahdolliseen. Sanotaan, että kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon pepussa, ja sekin sulaa pois.
Silti kapitalismia voi ja saakin kritisoida. Siinä on epäkohtia, ja vaikka tätä maailmaa on mahdotonta saada sen enempää hyväksi, oikeudenmukaiseksi kuin reiluksikaan, sitä voi yrittää kuitenkin saada siedettäväksi. Ikävä kyllä kapitalismin kritiikki perustuu pääsääntöisesti ideologialle, jonka kautta asiat menevät vain entistä hullummiksi - siis marxilaisuudelle.
Marxilaisuus on ollut toisen maailmansodan jälkeen akateemisen maailman eräänlainen kanonisoitu ideologia kaikkialla eurooppalaisessa yliopistomaailmassa ja intellektuellien keskuudessa. Sana "intellektuelli" sisältää jo sellaisenaan hyvin vasemmistolaisen sävyn, ja akateeminen maailma onkin vasemmistolaisuuden läpisyövyttämää - nykyään vihervasemmistolaisuuden, mutta kyse on pohjimmiltaan samasta marxilaisuudesta. Kyse on hyvin kapitalismikriittisestä tai lähes antikapitalistisesta ideologiasta, joka kuitenkin toisaalta perustuu täysin väärille premisseille, väärälle ihmiskuvalle - ja joka käytäntöön sovellettaessa tuottaa vielä pahemman katastrofin.
Mutta kapitalismille on olemassa toinen - ja vielä purevampi - kriitikko, ja hän oli Thorstein Veblen - norjalaisamerikkalainen ekonomisti ja sosiologi.
Veblen on akateemisessa maailmassa tuiki tuntematon - ehkä siitä syystä, että hän suhtautui vihamielisesti marxilaisuuteen, jota hän piti ruukinmatruunan tapaan vaarallisena hölynpölynä, mutta hän on sata vuotta aktiivisen aikansa jälkeen saavuttanut yhä suuremman arvostuksen sekä taloustieteen että sosiologian puolella. Veblen on teksteissään hyvin dysantrooppi - hän näkee ihmisen sellaisena kuin ihminen on, ei Marxin tavoin sellaisena kuin ihmisen tulisi olla, ja hän on kyynikko, inhorealisti ja pessimisti suhteessaan ihmiseen, ihmisluonteeseen ja ihmisyyteen.
Veblenin pääargumentti on, että ihminen on loppuun saakka itsekäs, irrationaalinen ja tunteillaan elävä olento, joka piittaa ainoastaan sosiaalisesta statuksestaan ja on aina valmis toimimaan omia intressejään vastaan, jos siitä on etua hänen sosiaaliselle statukselleen. Ja historian esimerkki osoittaakin, että Veblen - ei suinkaan Marx - on oikeassa.
Ja historian esimerkki osoittaa myös, että Veblen on enemmän oikeassa argumentaatiossaan sekä kapitalismin luonteesta, sen todellisuudesta että siitä yhteiskunnasta, jonka se tuottaa, kuin yksikään kapitalismin myötäpuhuja. Ihminen todellakin on juuri sellainen p*skiaiskuorrutteinen p*skiainen p*skiaistäytteellä kuin millaiseksi Veblen hänet kuvaa.
Ruukinmatruuna on jo aikaisemmin laskenut masuunia Veblenin osalta, joten kaikki oleellinen tästä aiheesta lienee jo sanottu, ja vanhan kertaaminen tuskin hyödyttää enää mitään, mutta kaikista kapitalismin kriitikoista juuri Veblen, ei suinkaan Marx, on osunut lähimmäksi totuutta. Ja itse jokainen voi todeta tämän omassa elämässään - keeping up with the Joneses.
Miksi sitten siedämme kapitalismia, vaikka tiedämme sen epäoikeudenmukaisuuden, tuhoisuuden ja vastenmielisyyden? Siksi, että olemme ihmisiä ja koska olemme ihmisiä, olemme p*skiaisia.
Ruukinmatruunan yksi suosikkiartisteja kautta aikojen on ollut Hector, ja vaikka hän on elämässään nähnyt monenmoista ja kaikkien unelmiensa ja ihanteidensa sortuvan, hänellä on kuitenkin paljon hyviä biisejä ja ajatuksia, ja hän summaa kaiken niin kovin hyvin kappaleessaan Nostalgiaa, osa 2:
Mutta samalla hän myös kritisoi kapitalismia kaikkein mielekkäimmällä tavalla.
Mutta kapitalismilla on yksi puolustus. Se ei ehkä ole paras järjestelmä, mutta se on vähimmin huonoin. Se johtaa vähimmin tuhoisiin seurauksiin yhteiskunnassa ja sen kautta yhteiskunta toimii vähiten huonoimmin. Ihmisessä on vielä yksi paha puoli ja se on se että ihminen sopeutuu ja tottuu about kaikkeen mahdolliseen. Sanotaan, että kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon pepussa, ja sekin sulaa pois.
Silti kapitalismia voi ja saakin kritisoida. Siinä on epäkohtia, ja vaikka tätä maailmaa on mahdotonta saada sen enempää hyväksi, oikeudenmukaiseksi kuin reiluksikaan, sitä voi yrittää kuitenkin saada siedettäväksi. Ikävä kyllä kapitalismin kritiikki perustuu pääsääntöisesti ideologialle, jonka kautta asiat menevät vain entistä hullummiksi - siis marxilaisuudelle.
Marxilaisuus on ollut toisen maailmansodan jälkeen akateemisen maailman eräänlainen kanonisoitu ideologia kaikkialla eurooppalaisessa yliopistomaailmassa ja intellektuellien keskuudessa. Sana "intellektuelli" sisältää jo sellaisenaan hyvin vasemmistolaisen sävyn, ja akateeminen maailma onkin vasemmistolaisuuden läpisyövyttämää - nykyään vihervasemmistolaisuuden, mutta kyse on pohjimmiltaan samasta marxilaisuudesta. Kyse on hyvin kapitalismikriittisestä tai lähes antikapitalistisesta ideologiasta, joka kuitenkin toisaalta perustuu täysin väärille premisseille, väärälle ihmiskuvalle - ja joka käytäntöön sovellettaessa tuottaa vielä pahemman katastrofin.
Mutta kapitalismille on olemassa toinen - ja vielä purevampi - kriitikko, ja hän oli Thorstein Veblen - norjalaisamerikkalainen ekonomisti ja sosiologi.
Veblen on akateemisessa maailmassa tuiki tuntematon - ehkä siitä syystä, että hän suhtautui vihamielisesti marxilaisuuteen, jota hän piti ruukinmatruunan tapaan vaarallisena hölynpölynä, mutta hän on sata vuotta aktiivisen aikansa jälkeen saavuttanut yhä suuremman arvostuksen sekä taloustieteen että sosiologian puolella. Veblen on teksteissään hyvin dysantrooppi - hän näkee ihmisen sellaisena kuin ihminen on, ei Marxin tavoin sellaisena kuin ihmisen tulisi olla, ja hän on kyynikko, inhorealisti ja pessimisti suhteessaan ihmiseen, ihmisluonteeseen ja ihmisyyteen.
Veblenin pääargumentti on, että ihminen on loppuun saakka itsekäs, irrationaalinen ja tunteillaan elävä olento, joka piittaa ainoastaan sosiaalisesta statuksestaan ja on aina valmis toimimaan omia intressejään vastaan, jos siitä on etua hänen sosiaaliselle statukselleen. Ja historian esimerkki osoittaakin, että Veblen - ei suinkaan Marx - on oikeassa.
Ja historian esimerkki osoittaa myös, että Veblen on enemmän oikeassa argumentaatiossaan sekä kapitalismin luonteesta, sen todellisuudesta että siitä yhteiskunnasta, jonka se tuottaa, kuin yksikään kapitalismin myötäpuhuja. Ihminen todellakin on juuri sellainen p*skiaiskuorrutteinen p*skiainen p*skiaistäytteellä kuin millaiseksi Veblen hänet kuvaa.
Ruukinmatruuna on jo aikaisemmin laskenut masuunia Veblenin osalta, joten kaikki oleellinen tästä aiheesta lienee jo sanottu, ja vanhan kertaaminen tuskin hyödyttää enää mitään, mutta kaikista kapitalismin kriitikoista juuri Veblen, ei suinkaan Marx, on osunut lähimmäksi totuutta. Ja itse jokainen voi todeta tämän omassa elämässään - keeping up with the Joneses.
Miksi sitten siedämme kapitalismia, vaikka tiedämme sen epäoikeudenmukaisuuden, tuhoisuuden ja vastenmielisyyden? Siksi, että olemme ihmisiä ja koska olemme ihmisiä, olemme p*skiaisia.
Ruukinmatruunan yksi suosikkiartisteja kautta aikojen on ollut Hector, ja vaikka hän on elämässään nähnyt monenmoista ja kaikkien unelmiensa ja ihanteidensa sortuvan, hänellä on kuitenkin paljon hyviä biisejä ja ajatuksia, ja hän summaa kaiken niin kovin hyvin kappaleessaan Nostalgiaa, osa 2:
Mutta tiedän mä sen, että ei ihminenKaikki yritykset muuttaa yhteiskuntaa ja kumota kapitalismi johtavat helvettiin. Muutos lähtee meistä jokaisesta itsestämme - siitä, että yksinkertaisesti kieltäydytään menemästä mukaan siihen elintasokilpaan eikä piitata omasta statuksesta sosiaalisessa nokkimisjärjestyksessä. Thorstein Veblen itse piittasi siitä hyvin vähän - ja teki sen myös selväksi.
yksin muuttaa voi kuin itseään!
Kautta helvettien - tiedän kulkevan sen,
joka eilistä jää etsimään...
Mutta samalla hän myös kritisoi kapitalismia kaikkein mielekkäimmällä tavalla.
Remarks
Takkirautaa
Friday, August 27, 2010
Tumma yö
Ohessa laulunpätkä, johon ruukinmatruuna sai inspiraation purjehduksellaan. Sävel on Tjomnaja notš eli suomeksi Tumma yö - joskin tällä kertaa sanat ovat hiukan rauhanomaisemmat kuin alkuperäisessä.
Tumma on yö
Aalto keulassa rauhaton lyö
Kirkas taivaalla tähtien vyö
Tuuli vanteissa soittaa - laulaa
Tumma on yö
Pursi keinuen aaltoja käy
Kotirantaa ei missään kai näy
Meri rauhaton huokaa - pauhaa
Yksin vahdissa näin
Tähdet taivaan on vain seuranain
Vaan eteenpäin -
suunta kompassin näyttää, siis vain
Tumma on yö
Kirkas kuutamo loisteensa saa
Yksin purttamme ohjaan mä vaan
Toiset koijassa uinuu untaan
Tiedän mä sen
luonnon kauneus on ihmeellinen
vaihtaisi en
tätä yötä kai muuhun, toiseen
Tumma on yö
Aalto keulassa rauhaton lyö
Kirkas taivaalla tähtien vyö
Mulla yksin on työ.
Tumma on yö
Aalto keulassa rauhaton lyö
Kirkas taivaalla tähtien vyö
Tuuli vanteissa soittaa - laulaa
Tumma on yö
Pursi keinuen aaltoja käy
Kotirantaa ei missään kai näy
Meri rauhaton huokaa - pauhaa
Yksin vahdissa näin
Tähdet taivaan on vain seuranain
Vaan eteenpäin -
suunta kompassin näyttää, siis vain
Tumma on yö
Kirkas kuutamo loisteensa saa
Yksin purttamme ohjaan mä vaan
Toiset koijassa uinuu untaan
Tiedän mä sen
luonnon kauneus on ihmeellinen
vaihtaisi en
tätä yötä kai muuhun, toiseen
Tumma on yö
Aalto keulassa rauhaton lyö
Kirkas taivaalla tähtien vyö
Mulla yksin on työ.
Remarks
Kuonaa
Yhdysvaltojen häpeäpilkku
Ruukinmatruuna on, kuten tunnetaan, pro-life, ja siihen kuuluu myös kuolemanrangaistuksen vastustaminen. Kuolemanrangaistus onkin kaikkialla sivistyneissä länsimaissa ns. katoavaa kansanperinnettä - ja ainoa länsimaa, joka vielä surmaa omia kansalaisiaan, on monikulttuurinen Yhdysvallat, joka on tunnettu hyvin ankarasta ja julmasta lainkäytöstään muutoinkin.
Ruukinmatruuna ei pidä sellaisia teollisuusmaita kuten Japania ja Singaporea, länsimaina lainkaan. Israelissa kuolemanrangaistus on olemassa yhä de jure, mutta se on maan historian aikana toimeenpantu vain kaksi kertaa - Meir Tobianski ammuttiin petoksesta epäiltynä 1948, ja Adolf Eichmann hirtettiin 1961. Mutta Yhdysvalloissa kuolemanrangaistus on tätä päivää, ja USA surmaa jatkuvasti omia kansalaisiaan. Todettakoon lisäksi, että kuolemanrangaistus on voimassa jokaisessa islamilaisessa valtiossa Turkkia lukuunottamatta, ja kuolemanrangaistus korreloi voimakkaasti valtion alhaisen sivistys- ja elintason ja yleisen julmuusindeksin kanssa. Julma valtio luo julman kansan.
Wikipediassa on varsin hyvä artikkeli kuolemanrangaistuksesta USA:ssa, ja tilanne ei kuitenkaan ole niin paha kuin mitä äkkipäätä voisi ajatella. Kuolemanrangaistus on voimassa vain 35:ssä 50:sta osavaltiosta, ja suurin osa teloituksista kertyy muutamalle osavaltiolle - Texas, Florida, Oklahoma, Virginia. Useimmissa valtioissa on viimeisen kolmenkymmenenviiden vuoden aikana teloitettu alle kymmenkunta ihmistä. Kuolemanrangaistus on de facto lakkautettu myös Kansasissa, New Hampshiressa, Kaliforniassa, Illinoisissa, Pohjois-Carolinassa ja New Mexicossa. Massachusettssissa ja New Yorkissa se on todettu perustuslain vastaiseksi. Colorado ja New Jersey aikovat lakkauttaa sen lähitulevaisuudessa. Kaikenkaikkiaan teloitusluvut ovat laskemaan päin.
Kuolemanrangaistuksen voi antaa kolme instanssia - osavaltio, Yhdysvaltain liittovaltio tai Yhdysvaltain asevoimat - ja rikos, josta se voidaan langettaa, on joko henkirikos raskauttavien asianhaarojen vallitessa, vakoilu tai karkuruus. Yleisesti ottaen kuolemanrangaistusta käytetään Yhdysvaltojen varsin synkkiin rikostilastoihin nähden varsin vähän - ja joutuakseen kuolemanjonoon rikollisen yleensä täytyy tehdä murha joko hyvin julmalla ja brutaalilla tavalla, yhdistyen seksuaali-, väkivalta- tai omaisuusrikokseen tai murhata useampia ihmisiä. Muita rikoksia, joista voidaan langettaa kuolemanrangaistus ovat liittovaltiotasolla joukkotuhoaseen kuolettava tahallinen käyttö, vakoilu, kuolemaan johtava terroriteko, tietyt loukkaukset Geneven sopimusta vastaan ja maanpetos; kuolemaan johtava seksuaalirikos Louisianassa, Floridassa ja Oklahomassa; kuolemaan johtava ihmisryöstö Oklahomassa, Georgiassa, Idahossa, Kentuckyssä ja Etelä-Carolinassa; kuolemaan johtava lentokonekaappaus Alabamassa; kuolemaan johtava huumerikos Connecticutissa ja Floridassa, sekä kuolemaan johtava junaryöstö Kaliforniassa. Verrattomasti yleisin syy on kuitenkin erityisen raaka ja julma murha. Kuolemanjonojen asukeista yli 90% on saanut psykopaattidiagnoosin, ja vastaavasti joissakin osavaltiossa murhasta tuomitun psykopatiadiagnoosi on melko varma tie kuolemanjonoon. Seksuaalirikolliset ovat kuolemanjonoissa yliedustettuina.
Tätä kirjoitettaessa on vuoden 1977 jälkeen toimeenpantu 1224 teloitusta. Kuolemanjonossa odottavia on 3275 ihmistä. Henkirikoksista tuomittuja Yhdysvalloissa on kuitenkin kymmeniätuhansia, joten kuolemanrangaistuksen saadakseen rikollisen on täytynyt tehdä jotain aivan erityisen julmaa - kuolemanrangaistus langetetaan vain noin 1 tapauksessa 325 henkirikosta kohti. Murhasta kuolemanrangaistus langetetaan vain noin 2,5% tapauksista.
Teloitusmenetelmät vaihtelevat osavaltiosta toiseen. Ylivoimaisesti yleisin on myrkyttäminen - siinä tuomitun suoniin pumpataan myrkkyliuosta. Kaikista teloitustavoista kaikkein amerikkalaisin, sähkötuoli, on siirtymässä historiaan, ja kaasukammio on samoin jäänyt pois käytöstä. Kolme tuomittua on teloitettu ampumalla ja kolme on hirtetty.
Kuolemaantuomituista 41% on afroamerikkalaisia, 44% valkoisia, 10% latinoita ja 2% muita. Vaikka afroamerikkalaiset ovat yliedustettuina osuuteensa nähden Yhdysvaltojen väestössä, he ovat aliedustettuina kuolemanjonossa tekemiensä henkirikosten suhteen - afroamerikkalaisia on noin 11% USA:n väestöstä, mutta he tekevät 47% henkirikoksista. Valkoihoiset ovat hieman yliedustettuina ja latinot lukumääränsä mukaisesti edustettuina kuolemaantuomittujen joukossa.
Kuolemanrangaistusta on pidetty rasistisena käytäntönä, mutta enemmän kuin tuomitun ihonväri kuolemanrangaistuksen langettamisessa merkitystä on uhrin habituksella. Me valkoihoiset naiset nimittäin olemme maailman arvokkaimpia ja upeimpia olentoja, mikäli kuolemanrangaistustilastoihin on uskominen. Uhrin etninen tausta ja hänen sukupuolensa näet vaikuttavat paljon enemmän tekijän habitukseen nähden, ja naisiin kohdistuvista rikoksista rankaistaan aivan erityisen ankarasti. Valkoihoisen naisen murhaaja saa hyvin suurella todennäköisyydellä kuolemantuomion - varsinkin, jos rikokseen liittyy seksuaalirikos - 77%:llä tuomituista uhrina on ollut europidi. Miehen henki sensijaan on hyvin halpa, ja afroamerikkalainen uhri johtaa kuolemanrangaistukseen lähinnä vain seksuaalimurhissa. Vain 37 tapauksessa kuolemanrangaistus on langetettu valkoihoiselle miehelle afroamerikkalaisen uhrin murhasta - yleensä kyseessä on ollut viharikos, sillä on äärimmäisen harvinaista, että valkoinen mies raiskaisi mustan naisen. Mutta myös naissukupuoli suojaa tekijän osalta tehokkaasti kuolemantuomiolta. Vaikka naiset tekevät noin 10% kaikista henkirikoksista USA:ssa, vain noin 0,9% kuolemaantuomituista on naisia.
Mutta se, mikä tekee kuolemanrangaistuksen Yhdysvalloissa erityisen ikäväksi, on se että anglosaksinen oikeuskäytäntö sallii epäsuoran rankaisemisen - t.s. sellaisen ihmisen rankaiseminen, joka ei ole syyllistynyt itse tekoon, mutta on ollut vaikkapa autokuskina mukana tai joita arpa ei suosi plea barganing'issa. Heitä on noin 2% kaikista teloitetuista. Vaikkei heitä ole ollut paljoa, heitä on ollut silti. Ei hyvä. Ulkomaan kansalaisia on teloitettu kaikenkaikkiaan 25 kpl - mukana viimeinen kaasukammiossa teloitettu, Saksan kansalainen Walter LeGrand.
Entäpä se suurin pelko - viattoman teloittaminen? Pelko on hyvin perusteltu, sillä kaikissa puutteissaan Yhdysvaltain oikeuslaitos on hyvin inhimillinen järjestelmä inhimillisine heikkouksineen, ja vuoden 1977 jälkeen 138 ihmistä on vapautettu 26 osavaltiossa syyttömänä siihen rikokseen, josta heidät on tuomittu. Tämä on noin 3% kaikista kuolemantuomioista. Se on iso luku - ja kun muistamme kuolemantuomion peruuttamattomuuden, on hyvin todennäköistä, että USA:ssa on teloitettu lukuisia syyttömiä. Emme jälkeenpäin voi mitenkään tietää, kuka on ollut syytön.
Kuolemanrangaistus on oikeutta alkeellisimmillaan - silmä silmästä, hammas hampaasta, henki hengestä - ja pian olemme kaikki sokeita, hampaattomia ja kuolleita. Vaikka kuolemanrangaistuksen erityisestävyys on 100%, teloitettu rikollinen ei enää ikinä uusi tekoaan, sen vaikutus ns. suureen yleisöön on negatiivinen - se brutalisoi yhteiskunnan. Kuolemanrangaistuksen pelote on suurimmillaan niissä lainkuuliaisissa ihmisissä, jotka eivät ikinä tekisi mitään rikosta, kun taas rikolliset voivat ottaa koko jutun lähinnä haasteena. Tästä syystä ns. sivistysvaltiot pyrkivät luopumaan kuolemanrangaistuksesta, sillä sen vaikutus yhteiskuntaan on lähinnä negatiivinen.
Yhdysvaltojen häpeäpilkku onneksi on häviämään päin. Yhä useampi osavaltio on joko luopumassa kuolemanrangaistuksesta tai panemassa sen moratorioon, ja teloituksia on vuosi vuodelta vähemmän. Ja hyvä niin.
Ruukinmatruuna ei pidä sellaisia teollisuusmaita kuten Japania ja Singaporea, länsimaina lainkaan. Israelissa kuolemanrangaistus on olemassa yhä de jure, mutta se on maan historian aikana toimeenpantu vain kaksi kertaa - Meir Tobianski ammuttiin petoksesta epäiltynä 1948, ja Adolf Eichmann hirtettiin 1961. Mutta Yhdysvalloissa kuolemanrangaistus on tätä päivää, ja USA surmaa jatkuvasti omia kansalaisiaan. Todettakoon lisäksi, että kuolemanrangaistus on voimassa jokaisessa islamilaisessa valtiossa Turkkia lukuunottamatta, ja kuolemanrangaistus korreloi voimakkaasti valtion alhaisen sivistys- ja elintason ja yleisen julmuusindeksin kanssa. Julma valtio luo julman kansan.
Wikipediassa on varsin hyvä artikkeli kuolemanrangaistuksesta USA:ssa, ja tilanne ei kuitenkaan ole niin paha kuin mitä äkkipäätä voisi ajatella. Kuolemanrangaistus on voimassa vain 35:ssä 50:sta osavaltiosta, ja suurin osa teloituksista kertyy muutamalle osavaltiolle - Texas, Florida, Oklahoma, Virginia. Useimmissa valtioissa on viimeisen kolmenkymmenenviiden vuoden aikana teloitettu alle kymmenkunta ihmistä. Kuolemanrangaistus on de facto lakkautettu myös Kansasissa, New Hampshiressa, Kaliforniassa, Illinoisissa, Pohjois-Carolinassa ja New Mexicossa. Massachusettssissa ja New Yorkissa se on todettu perustuslain vastaiseksi. Colorado ja New Jersey aikovat lakkauttaa sen lähitulevaisuudessa. Kaikenkaikkiaan teloitusluvut ovat laskemaan päin.
Kuolemanrangaistuksen voi antaa kolme instanssia - osavaltio, Yhdysvaltain liittovaltio tai Yhdysvaltain asevoimat - ja rikos, josta se voidaan langettaa, on joko henkirikos raskauttavien asianhaarojen vallitessa, vakoilu tai karkuruus. Yleisesti ottaen kuolemanrangaistusta käytetään Yhdysvaltojen varsin synkkiin rikostilastoihin nähden varsin vähän - ja joutuakseen kuolemanjonoon rikollisen yleensä täytyy tehdä murha joko hyvin julmalla ja brutaalilla tavalla, yhdistyen seksuaali-, väkivalta- tai omaisuusrikokseen tai murhata useampia ihmisiä. Muita rikoksia, joista voidaan langettaa kuolemanrangaistus ovat liittovaltiotasolla joukkotuhoaseen kuolettava tahallinen käyttö, vakoilu, kuolemaan johtava terroriteko, tietyt loukkaukset Geneven sopimusta vastaan ja maanpetos; kuolemaan johtava seksuaalirikos Louisianassa, Floridassa ja Oklahomassa; kuolemaan johtava ihmisryöstö Oklahomassa, Georgiassa, Idahossa, Kentuckyssä ja Etelä-Carolinassa; kuolemaan johtava lentokonekaappaus Alabamassa; kuolemaan johtava huumerikos Connecticutissa ja Floridassa, sekä kuolemaan johtava junaryöstö Kaliforniassa. Verrattomasti yleisin syy on kuitenkin erityisen raaka ja julma murha. Kuolemanjonojen asukeista yli 90% on saanut psykopaattidiagnoosin, ja vastaavasti joissakin osavaltiossa murhasta tuomitun psykopatiadiagnoosi on melko varma tie kuolemanjonoon. Seksuaalirikolliset ovat kuolemanjonoissa yliedustettuina.
Tätä kirjoitettaessa on vuoden 1977 jälkeen toimeenpantu 1224 teloitusta. Kuolemanjonossa odottavia on 3275 ihmistä. Henkirikoksista tuomittuja Yhdysvalloissa on kuitenkin kymmeniätuhansia, joten kuolemanrangaistuksen saadakseen rikollisen on täytynyt tehdä jotain aivan erityisen julmaa - kuolemanrangaistus langetetaan vain noin 1 tapauksessa 325 henkirikosta kohti. Murhasta kuolemanrangaistus langetetaan vain noin 2,5% tapauksista.
Teloitusmenetelmät vaihtelevat osavaltiosta toiseen. Ylivoimaisesti yleisin on myrkyttäminen - siinä tuomitun suoniin pumpataan myrkkyliuosta. Kaikista teloitustavoista kaikkein amerikkalaisin, sähkötuoli, on siirtymässä historiaan, ja kaasukammio on samoin jäänyt pois käytöstä. Kolme tuomittua on teloitettu ampumalla ja kolme on hirtetty.
Kuolemaantuomituista 41% on afroamerikkalaisia, 44% valkoisia, 10% latinoita ja 2% muita. Vaikka afroamerikkalaiset ovat yliedustettuina osuuteensa nähden Yhdysvaltojen väestössä, he ovat aliedustettuina kuolemanjonossa tekemiensä henkirikosten suhteen - afroamerikkalaisia on noin 11% USA:n väestöstä, mutta he tekevät 47% henkirikoksista. Valkoihoiset ovat hieman yliedustettuina ja latinot lukumääränsä mukaisesti edustettuina kuolemaantuomittujen joukossa.
Kuolemanrangaistusta on pidetty rasistisena käytäntönä, mutta enemmän kuin tuomitun ihonväri kuolemanrangaistuksen langettamisessa merkitystä on uhrin habituksella. Me valkoihoiset naiset nimittäin olemme maailman arvokkaimpia ja upeimpia olentoja, mikäli kuolemanrangaistustilastoihin on uskominen. Uhrin etninen tausta ja hänen sukupuolensa näet vaikuttavat paljon enemmän tekijän habitukseen nähden, ja naisiin kohdistuvista rikoksista rankaistaan aivan erityisen ankarasti. Valkoihoisen naisen murhaaja saa hyvin suurella todennäköisyydellä kuolemantuomion - varsinkin, jos rikokseen liittyy seksuaalirikos - 77%:llä tuomituista uhrina on ollut europidi. Miehen henki sensijaan on hyvin halpa, ja afroamerikkalainen uhri johtaa kuolemanrangaistukseen lähinnä vain seksuaalimurhissa. Vain 37 tapauksessa kuolemanrangaistus on langetettu valkoihoiselle miehelle afroamerikkalaisen uhrin murhasta - yleensä kyseessä on ollut viharikos, sillä on äärimmäisen harvinaista, että valkoinen mies raiskaisi mustan naisen. Mutta myös naissukupuoli suojaa tekijän osalta tehokkaasti kuolemantuomiolta. Vaikka naiset tekevät noin 10% kaikista henkirikoksista USA:ssa, vain noin 0,9% kuolemaantuomituista on naisia.
Mutta se, mikä tekee kuolemanrangaistuksen Yhdysvalloissa erityisen ikäväksi, on se että anglosaksinen oikeuskäytäntö sallii epäsuoran rankaisemisen - t.s. sellaisen ihmisen rankaiseminen, joka ei ole syyllistynyt itse tekoon, mutta on ollut vaikkapa autokuskina mukana tai joita arpa ei suosi plea barganing'issa. Heitä on noin 2% kaikista teloitetuista. Vaikkei heitä ole ollut paljoa, heitä on ollut silti. Ei hyvä. Ulkomaan kansalaisia on teloitettu kaikenkaikkiaan 25 kpl - mukana viimeinen kaasukammiossa teloitettu, Saksan kansalainen Walter LeGrand.
Entäpä se suurin pelko - viattoman teloittaminen? Pelko on hyvin perusteltu, sillä kaikissa puutteissaan Yhdysvaltain oikeuslaitos on hyvin inhimillinen järjestelmä inhimillisine heikkouksineen, ja vuoden 1977 jälkeen 138 ihmistä on vapautettu 26 osavaltiossa syyttömänä siihen rikokseen, josta heidät on tuomittu. Tämä on noin 3% kaikista kuolemantuomioista. Se on iso luku - ja kun muistamme kuolemantuomion peruuttamattomuuden, on hyvin todennäköistä, että USA:ssa on teloitettu lukuisia syyttömiä. Emme jälkeenpäin voi mitenkään tietää, kuka on ollut syytön.
Kuolemanrangaistus on oikeutta alkeellisimmillaan - silmä silmästä, hammas hampaasta, henki hengestä - ja pian olemme kaikki sokeita, hampaattomia ja kuolleita. Vaikka kuolemanrangaistuksen erityisestävyys on 100%, teloitettu rikollinen ei enää ikinä uusi tekoaan, sen vaikutus ns. suureen yleisöön on negatiivinen - se brutalisoi yhteiskunnan. Kuolemanrangaistuksen pelote on suurimmillaan niissä lainkuuliaisissa ihmisissä, jotka eivät ikinä tekisi mitään rikosta, kun taas rikolliset voivat ottaa koko jutun lähinnä haasteena. Tästä syystä ns. sivistysvaltiot pyrkivät luopumaan kuolemanrangaistuksesta, sillä sen vaikutus yhteiskuntaan on lähinnä negatiivinen.
Yhdysvaltojen häpeäpilkku onneksi on häviämään päin. Yhä useampi osavaltio on joko luopumassa kuolemanrangaistuksesta tai panemassa sen moratorioon, ja teloituksia on vuosi vuodelta vähemmän. Ja hyvä niin.
Remarks
Takkirautaa
Thursday, August 26, 2010
Joka toisia haukkuu se itse on, osa II
Adolf Hitlerin perimästä on löytynyt markkereita sekä juutalaisista että afrikkalaisista. Belgialainen toimittaja Jean-Paul Mulders ja historioitsija Marc Vermeeren jäljittivät 39 Hitlerin sukulaista, joiden perimää selvitettiin sylkinäytteistä.
DNA-näytteistä löytyi jotain hyvin mielenkiintoista. Kyseessä on Y-kromosomin hapoloryhmä E1b1b, joka on harvinainen länsieurooppalaisilla. Sensiojaan kyseinen haploryhmä on varsin tavallinen Pohjois-Afrikan berberien, somalien sekä juutalaisten keskuudessa. Tutkimustulokset julkisti belgialainen Knack-sanomalehti. Muldersin mukaan tutkimustulosten nojalla voidaan väittää, että Hitler oli sukua ihmisille, joita hän inhosi.
Mitä tästä opimme? Lasten suusta saa kuulla totuuden - se, joka toisia haukkuu se itse sitä on. Niin myös Hitlerkin.
DNA-näytteistä löytyi jotain hyvin mielenkiintoista. Kyseessä on Y-kromosomin hapoloryhmä E1b1b, joka on harvinainen länsieurooppalaisilla. Sensiojaan kyseinen haploryhmä on varsin tavallinen Pohjois-Afrikan berberien, somalien sekä juutalaisten keskuudessa. Tutkimustulokset julkisti belgialainen Knack-sanomalehti. Muldersin mukaan tutkimustulosten nojalla voidaan väittää, että Hitler oli sukua ihmisille, joita hän inhosi.
Mitä tästä opimme? Lasten suusta saa kuulla totuuden - se, joka toisia haukkuu se itse sitä on. Niin myös Hitlerkin.
Remarks
Kuonaa
Wednesday, August 25, 2010
Kolme vuotta Takkirautaa
Viime viikolla tuli kolme vuotta Takkirautaa täyteen. Blogi, jonka tarkoitus oli alunperin olla pelkkä varoventtiili, on vuosien aikana kasvanut varsin suosituksi ja luetuksi blogiksi - kävijämäärät ovat vaihdelleet tuhannen molemmin puolin päivittäin.
Mutta kolme vuotta on pitkä aika, ja paljon on vettä virrannut Amazonasissa sinä aikana. Ruukinmatruunalla on tunne, että kaikki sanomisenarvoinen alkaa olla jo sanottu, ja jäljellä on enää pelkkä salamanteri.
Ruukinmatruuna on useaan otteeseen harkinnut Takkiraudan lopullista alasajoa ja sen ottamista pois puhalluksesta for good. Ehkä oma osansa on ollut sillä, että ruukinmatruuna on kirjoittanut lähes päivittäin, ja vaikka itse masuuninlasku onkin nopea prosessi, se kuitenkin on kuluttavaa. Merellä myös tuli niinsanotusti "kirjoittajan blokki" päälle, sillä siellä huomasi että mikä elämässä todella on olennaista ja mikä ei.
On todennäköistä, että tulevaisuudessa Takkirauta joko ajetaan alas lopullisesti ja tuotanto siirtyy halvempien kustannusten maihin - tai sitten tuotantotahti tulee laskemaan nykyisestä. Ruukinmatruuna haluaa kuitenkin kiittää kaikkia lukijoitaan näistä vuosista ja ihanista yhteisistä hetkistä.
Mutta kolme vuotta on pitkä aika, ja paljon on vettä virrannut Amazonasissa sinä aikana. Ruukinmatruunalla on tunne, että kaikki sanomisenarvoinen alkaa olla jo sanottu, ja jäljellä on enää pelkkä salamanteri.
Ruukinmatruuna on useaan otteeseen harkinnut Takkiraudan lopullista alasajoa ja sen ottamista pois puhalluksesta for good. Ehkä oma osansa on ollut sillä, että ruukinmatruuna on kirjoittanut lähes päivittäin, ja vaikka itse masuuninlasku onkin nopea prosessi, se kuitenkin on kuluttavaa. Merellä myös tuli niinsanotusti "kirjoittajan blokki" päälle, sillä siellä huomasi että mikä elämässä todella on olennaista ja mikä ei.
On todennäköistä, että tulevaisuudessa Takkirauta joko ajetaan alas lopullisesti ja tuotanto siirtyy halvempien kustannusten maihin - tai sitten tuotantotahti tulee laskemaan nykyisestä. Ruukinmatruuna haluaa kuitenkin kiittää kaikkia lukijoitaan näistä vuosista ja ihanista yhteisistä hetkistä.
Remarks
Laboratorionäytteitä
Tuesday, August 24, 2010
Merellistä etymologiaa
Merellä on oma kielensä ja slanginsa, jota merenkulkijat käyttävät, mutta monet meritermit ovat levinneet arkikieleenkin. Koska etymologia on lähellä ruukinmatruunan sydäntä, lienee aika tarkastella asiaa.
Vesialuksissa puhutaan paapuurista ja styyrpuurista. Miksei niissä ole "oikeaa" ja "vasenta" kylkeä? Syy on siinä, että "paapuuri" ja "styyrpuuri" ovat eksakteja, yksikäsitteisiä termejä, mutta "oikea" ja "vasen" riippuvat puhujasta ja ovat suhteellisia hänen asentoonsa ja paikkaansa nähden. Emme ikinä voi olla varmoja siitä, mitä puhuja tarkoittaa puhuessaan "oikealla puolella olevasta kaapista" mutta hänen puhuessaan styyrpuurin kaapista voimme olla varmoja.
Paapuuri (babord, port) on siis aluksen perästä katsoen vasen puoli ja styyrpuuri (styrbord, starboard) puolestaan oikea. Ne eivät vaihda paikkoja, vaikka vene tekisi eskimopyörähdyksen. Nimet pohjaavat viikinkiskandinaaviin. Viikinkialuksessa - draakissa, snäckassa tai knarrissa - ei ollut perävantaaseen kiinnitettyä peräsintä, vaan perämela, joka oli aina kiinnitetty ohjauslaitaan (styrbord) - siis aluksen perän oikealle puolelle. Rantauduttaessa toinen puoli (babord) kiinnitettiin sataman laituriin (port). Paapuurin puoleinen kulkuvalo on punainen ja styyrpuurin puolestaan vihreä.
Mikä sitten on keula ja mikä perä ja mikä taas kokka ja mikä ahteri? Vaikka sana "ahteri" tuo useimmille lukijoille mieleen pepun, niilläkin on merkityksensä. "Keula" (båg, bow) tarkoittaa aluksen etuosan ulkopuolta ja "kokka" (för, fore) puolestaan sen sisäpuolta. Vastaavasti perä (häck, stern) tarkoittaa aluksen takaosan ulkopuolta ja ahteri (aktern, aft) sen sisäpuolta.
Ihmisellä voi olla siis iso ahteri - mutta entä jos hänellä on iso klyyvari?
Klyyvari on varsin merellinen termi sekin. Se nimittäin tarkoittaa tuulenhalkaisijaa - ylimääräistä keulapurjetta, joka jalustetaan (skuutataan) varsinaisen keulapurjeen, fokan, eteen. Näin saadaan aikaan solaefekti - tuuli virtaa kahden yhdensuuntaisen purjeen välisestä kapeasta solasta laminaarisena, ja lisää keulapurjeen nostovoimaa, lisäten nopeutta varsinkin kevyillä tuulilla. Klyyvari (klyvare, flying jib) siis nimensä mukaisesti "halkaisee" tuulen - toisaalta osa tuulesta menee purjeen etupuolitse ja osa puolestaan takapuolitse klyyvarin ja fokan väliseen solaan. Klyyvari kiinnitetään keulapuuhun - klyyvaripuomiin (bogspröt, bowsprit).
Mutta sama solaefekti saadaan aikaan myös genualla eli tuttavallisemmin "jennillä". Genua on suurikokoinen keulapurje, jonka takareuna ulottuu maston taa. Genua muodostaa siis solan isonpurjeen kanssa, ja genua on erityisen tehokas heikossa sivutuulessa. Nimensä genua on saanut Genovan kaupungin englanninkielisestä nimestä - englanniksi se tunnetaan nimellä "Swedish jib". Sen nimittäin keksi ruotsalainen purjehtija Sven Salén, joka käytti sitä ensimmäisen kerran Genovassa pidetyissä purjehduskilpailuissa. Mutta peltigenuaan turvaudutaan kun tuuli ei kertakaikkiaan suosi. Se tarkoittaa dieselmoottoria.
Ruukinmatruuna kertoi, miten hän meni liki viisimetrisessä aallokossa reivaamaan (reva, reef) ison (stora, mainsail) eli isonpurjeen - siis kiskomaan siihen kakkosreivin päälle ja sitomaan ylimääräpurjeen puomiin kiinni. Reivaaminen on meritermi sekin, ja yksi väärimminymmärretyistä. Maakrapu reivaa kurssia, merenkulkija reivaa purjeita. Reivaaminen tarkoittaa vain ja ainoastaan purjepinta-alan vähentämistä. Reivattaessa purjetta siis kiskotaan hieman suppuun ja sidotaan puomille niin, että sen pinta-ala pienenee. Näin vene purjehtii suoremmassa ja sen tuulipinta pienenee - liian raju merenkäynti voi aiheuttaa veneelle vaurioita. Fokan reivaaminen on helppoa rullareivin avulla, mutta yhä useammassa veneessä on nykyään myös rullaiso. Sen voi hoitaa suoraan istumalaatikosta (sittlår, cockpit) käsin.
Mutta menihän se myös luovimiseksi. Luoviminen tai "kryssiminen" (kryssa, tack) on sekin yksi väärimmin ymmärrettyjä meritermejä. Luoviminen tarkoittaa vastatuuleen purjehtimista - siksakkia, halssia välillä vaihtaen siis, sillä suoraan vastatuuleen ei edes bermudatakiloitu vene kykene nousemaan. Maakrapu lähtee luovimaan läpi karikoiden, mitä merenkulkija ei yritä - liian vaarallista. Merenkulkija laskee purjeet, panee moottorin käyntiin ja luotsaa aluksen karikoiden läpi.
Entäpä sitten se kurssi (kurs, course)? Se tarkoittaa sitä suuntaa, johon alus purjehtii. Puhutaan myös suuntimasta (bäring, bearing) silloin, kun määritellään jotain suuntaa kartalta. On olemassa tosisuuntima (absoluuttinen suuntima kartalla), magneettisuuntima (tosisuuntima erannolla) ja kompassisuuntima (magneettisuuntima eksymällä). Ristisuuntima, jossa otetaan suuntima kahteen maissa olevaan kohteeseen, joiden paikka tiedetään, on yksi triviaaleimpia tapoja määrittää paikka - oma paikka on näiden kahden suuntiman risteyskohdassa.
Joskus on pakko tehdä lehmänkäännös (kovända, chicken jibe). Se tarkoittaa kääntymistä tuulen alapuolelta ikäänkuin perä edellä. Halssia (hals, tack) eli sitä puolta, minne purjeet on jalustettu, voidaan vaihtaa joko tuulen yläpuolelta vastakäännöksenä eli vendana (vända, tack) tai alapuolelta myötäkäännöksenä eli lehmänkäännöksenä. Molemmissa on puolensa - vastakäännös on nopeampi ja tyylikkäämpi mutta vaikeampi, kun taas lehmänkäännös onnistuu yleensä aina, mutta on hidas ja tyylitön. Lisäksi lehmänkäännöksessä on riskinä jiippaaminen (gipp, jibe) eli puomin äkillinen paiskautuminen puolelta toiselle - raju jiippi, paitsi että se pyyhkäisee kaiken tieltään mereen, myös voi murtaa maston.
Entäpä sitten luuvartti (lovart, luff) ja lee (lee, lee)? Ne tarkoittavat aluksen suuntaa tuulen osalta. Luuvartti on aluksen tuulen puoli ja lee puolestaan suojan puoli. Jos joku tekee jotain typerää, se on "yhtä fiksua kuin luuvarttiin piipiminen".
Miten sitten voimme purjehtia? Ainakin myötätuuleen (lens, running) jolloin tuuli tulee suoraan perän takaa, jolloin nostetaan spinnu l. spinaakkeri l. pallopurje (spinnaker) ylös. Laitamyötäinen (slör, broad reach) puolestaan tarkoittaa, että tuuli puhaltaa viistosti perän takaa ja kulku on nopeaa mutta hiukan ajelehtivaa. Jos joku on laitamyötäisessä (three sheets to the wind), niin hän selkeästi kallistelee mennessään ja hieman ajelehtii. Sivutuulessa (halvvind, beam reach) puolestaan tuuli tulee sivulta - tällöin bermudatakilainen vene kulkee kaikkein nopeimmin. Mutta vene kykenee nousemaan (kryssa, reach) myös hankavastaiseen (bidevind, close reach), jolloin tuuli tulee viistosti keulan edestä. Täysin vastatuuleen ei yksikään vene purjehdi - sen sanelevat aerodynamiikan lait. Purje nimittäin toimii kuin pystyyn nostettu lentokoneen siipi - se sakkaa (överstegra, stall) kun kohtauskulma ylittyy. Vastatuulesta molempiin suuntiin noin 30° on ns. kuollut kulma, johon purjehtiminen on mahdotonta - sinne mentäessä on pakko luovia.
Mutta päivän päätteeksi on aika katsoa, mitä pentteristä (pantry, galley) saapuu - siellä yleensä talousväijyssä ollut merenkulkija on valmistanut sapuskaa. Lopulta on aika mennä koijaan tai bunkkaan (koj, bunk) ja valmistautua uuteen päivään, uuteen vahtivuoroon ja lopulta satamaan saapumiseen.
Vesialuksissa puhutaan paapuurista ja styyrpuurista. Miksei niissä ole "oikeaa" ja "vasenta" kylkeä? Syy on siinä, että "paapuuri" ja "styyrpuuri" ovat eksakteja, yksikäsitteisiä termejä, mutta "oikea" ja "vasen" riippuvat puhujasta ja ovat suhteellisia hänen asentoonsa ja paikkaansa nähden. Emme ikinä voi olla varmoja siitä, mitä puhuja tarkoittaa puhuessaan "oikealla puolella olevasta kaapista" mutta hänen puhuessaan styyrpuurin kaapista voimme olla varmoja.
Paapuuri (babord, port) on siis aluksen perästä katsoen vasen puoli ja styyrpuuri (styrbord, starboard) puolestaan oikea. Ne eivät vaihda paikkoja, vaikka vene tekisi eskimopyörähdyksen. Nimet pohjaavat viikinkiskandinaaviin. Viikinkialuksessa - draakissa, snäckassa tai knarrissa - ei ollut perävantaaseen kiinnitettyä peräsintä, vaan perämela, joka oli aina kiinnitetty ohjauslaitaan (styrbord) - siis aluksen perän oikealle puolelle. Rantauduttaessa toinen puoli (babord) kiinnitettiin sataman laituriin (port). Paapuurin puoleinen kulkuvalo on punainen ja styyrpuurin puolestaan vihreä.
Mikä sitten on keula ja mikä perä ja mikä taas kokka ja mikä ahteri? Vaikka sana "ahteri" tuo useimmille lukijoille mieleen pepun, niilläkin on merkityksensä. "Keula" (båg, bow) tarkoittaa aluksen etuosan ulkopuolta ja "kokka" (för, fore) puolestaan sen sisäpuolta. Vastaavasti perä (häck, stern) tarkoittaa aluksen takaosan ulkopuolta ja ahteri (aktern, aft) sen sisäpuolta.
Ihmisellä voi olla siis iso ahteri - mutta entä jos hänellä on iso klyyvari?
Klyyvari on varsin merellinen termi sekin. Se nimittäin tarkoittaa tuulenhalkaisijaa - ylimääräistä keulapurjetta, joka jalustetaan (skuutataan) varsinaisen keulapurjeen, fokan, eteen. Näin saadaan aikaan solaefekti - tuuli virtaa kahden yhdensuuntaisen purjeen välisestä kapeasta solasta laminaarisena, ja lisää keulapurjeen nostovoimaa, lisäten nopeutta varsinkin kevyillä tuulilla. Klyyvari (klyvare, flying jib) siis nimensä mukaisesti "halkaisee" tuulen - toisaalta osa tuulesta menee purjeen etupuolitse ja osa puolestaan takapuolitse klyyvarin ja fokan väliseen solaan. Klyyvari kiinnitetään keulapuuhun - klyyvaripuomiin (bogspröt, bowsprit).
Mutta sama solaefekti saadaan aikaan myös genualla eli tuttavallisemmin "jennillä". Genua on suurikokoinen keulapurje, jonka takareuna ulottuu maston taa. Genua muodostaa siis solan isonpurjeen kanssa, ja genua on erityisen tehokas heikossa sivutuulessa. Nimensä genua on saanut Genovan kaupungin englanninkielisestä nimestä - englanniksi se tunnetaan nimellä "Swedish jib". Sen nimittäin keksi ruotsalainen purjehtija Sven Salén, joka käytti sitä ensimmäisen kerran Genovassa pidetyissä purjehduskilpailuissa. Mutta peltigenuaan turvaudutaan kun tuuli ei kertakaikkiaan suosi. Se tarkoittaa dieselmoottoria.
Ruukinmatruuna kertoi, miten hän meni liki viisimetrisessä aallokossa reivaamaan (reva, reef) ison (stora, mainsail) eli isonpurjeen - siis kiskomaan siihen kakkosreivin päälle ja sitomaan ylimääräpurjeen puomiin kiinni. Reivaaminen on meritermi sekin, ja yksi väärimminymmärretyistä. Maakrapu reivaa kurssia, merenkulkija reivaa purjeita. Reivaaminen tarkoittaa vain ja ainoastaan purjepinta-alan vähentämistä. Reivattaessa purjetta siis kiskotaan hieman suppuun ja sidotaan puomille niin, että sen pinta-ala pienenee. Näin vene purjehtii suoremmassa ja sen tuulipinta pienenee - liian raju merenkäynti voi aiheuttaa veneelle vaurioita. Fokan reivaaminen on helppoa rullareivin avulla, mutta yhä useammassa veneessä on nykyään myös rullaiso. Sen voi hoitaa suoraan istumalaatikosta (sittlår, cockpit) käsin.
Mutta menihän se myös luovimiseksi. Luoviminen tai "kryssiminen" (kryssa, tack) on sekin yksi väärimmin ymmärrettyjä meritermejä. Luoviminen tarkoittaa vastatuuleen purjehtimista - siksakkia, halssia välillä vaihtaen siis, sillä suoraan vastatuuleen ei edes bermudatakiloitu vene kykene nousemaan. Maakrapu lähtee luovimaan läpi karikoiden, mitä merenkulkija ei yritä - liian vaarallista. Merenkulkija laskee purjeet, panee moottorin käyntiin ja luotsaa aluksen karikoiden läpi.
Entäpä sitten se kurssi (kurs, course)? Se tarkoittaa sitä suuntaa, johon alus purjehtii. Puhutaan myös suuntimasta (bäring, bearing) silloin, kun määritellään jotain suuntaa kartalta. On olemassa tosisuuntima (absoluuttinen suuntima kartalla), magneettisuuntima (tosisuuntima erannolla) ja kompassisuuntima (magneettisuuntima eksymällä). Ristisuuntima, jossa otetaan suuntima kahteen maissa olevaan kohteeseen, joiden paikka tiedetään, on yksi triviaaleimpia tapoja määrittää paikka - oma paikka on näiden kahden suuntiman risteyskohdassa.
Joskus on pakko tehdä lehmänkäännös (kovända, chicken jibe). Se tarkoittaa kääntymistä tuulen alapuolelta ikäänkuin perä edellä. Halssia (hals, tack) eli sitä puolta, minne purjeet on jalustettu, voidaan vaihtaa joko tuulen yläpuolelta vastakäännöksenä eli vendana (vända, tack) tai alapuolelta myötäkäännöksenä eli lehmänkäännöksenä. Molemmissa on puolensa - vastakäännös on nopeampi ja tyylikkäämpi mutta vaikeampi, kun taas lehmänkäännös onnistuu yleensä aina, mutta on hidas ja tyylitön. Lisäksi lehmänkäännöksessä on riskinä jiippaaminen (gipp, jibe) eli puomin äkillinen paiskautuminen puolelta toiselle - raju jiippi, paitsi että se pyyhkäisee kaiken tieltään mereen, myös voi murtaa maston.
Entäpä sitten luuvartti (lovart, luff) ja lee (lee, lee)? Ne tarkoittavat aluksen suuntaa tuulen osalta. Luuvartti on aluksen tuulen puoli ja lee puolestaan suojan puoli. Jos joku tekee jotain typerää, se on "yhtä fiksua kuin luuvarttiin piipiminen".
Miten sitten voimme purjehtia? Ainakin myötätuuleen (lens, running) jolloin tuuli tulee suoraan perän takaa, jolloin nostetaan spinnu l. spinaakkeri l. pallopurje (spinnaker) ylös. Laitamyötäinen (slör, broad reach) puolestaan tarkoittaa, että tuuli puhaltaa viistosti perän takaa ja kulku on nopeaa mutta hiukan ajelehtivaa. Jos joku on laitamyötäisessä (three sheets to the wind), niin hän selkeästi kallistelee mennessään ja hieman ajelehtii. Sivutuulessa (halvvind, beam reach) puolestaan tuuli tulee sivulta - tällöin bermudatakilainen vene kulkee kaikkein nopeimmin. Mutta vene kykenee nousemaan (kryssa, reach) myös hankavastaiseen (bidevind, close reach), jolloin tuuli tulee viistosti keulan edestä. Täysin vastatuuleen ei yksikään vene purjehdi - sen sanelevat aerodynamiikan lait. Purje nimittäin toimii kuin pystyyn nostettu lentokoneen siipi - se sakkaa (överstegra, stall) kun kohtauskulma ylittyy. Vastatuulesta molempiin suuntiin noin 30° on ns. kuollut kulma, johon purjehtiminen on mahdotonta - sinne mentäessä on pakko luovia.
Mutta päivän päätteeksi on aika katsoa, mitä pentteristä (pantry, galley) saapuu - siellä yleensä talousväijyssä ollut merenkulkija on valmistanut sapuskaa. Lopulta on aika mennä koijaan tai bunkkaan (koj, bunk) ja valmistautua uuteen päivään, uuteen vahtivuoroon ja lopulta satamaan saapumiseen.
Remarks
Takkirautaa
Monday, August 23, 2010
Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, osa III
Ruukinmatruuna siis palasi kotiin avomeripurjehduksesta monta kokemusta - niin hyvässä kuin pahassakin - rikkaampana, ja liki tuhat meripeninkulmaa takanaan.
Avomeripurjehdus on erilaista verrattuna rannikko- ja saaristopurjehdukseen. Avomerellä päällimmäinen tunne on toisaalta valtava vapaus - pelkkää vesiaavikkoa silmänkantamattomiin - ja toisaalta hirvittävä yksinäisyys - toisia merenkulkijoita ei välttämättä näy päiväkausiin. Avomerellä myös merenkäynti on erilaista kuin saaristossa, ja vaarat ja riskit ovat erilaisia. Avomerellä todella tajuaa olevansa yksin - ja vain oman neuvokkuutensa, omien varusteittensa ja oman onnensa varassa. Jos jotain sattuu, maalta ei ehditä apuun.
Vesi on kaikista elementeistä kaikkein feminiinisin, mutta meri on kuin luonnevikainen äiti: se saattaa yhtenä hetkenä hymyillä kauniisti ja rakastavasti, ja seuraavana raivota mielipuolen lailla. Meri ei rakasta niitä, jotka rakastavat merta. Mutta maailmassa on vain kaksi tärkeää asiaa - puutarhanhoito ja merenkulku.
Miten avomeripurjehdus sitten eroaa rannikko- ja saaristopurjehduksesta? Tärkein ero on varmasti merenkäynti. Vaikka meillä on tapana pitää Itämerta "vain pienenä lätäkkönä" eikä oikeastaan merenä ollenkaan, maailmanmatkaajien keskuudessa Itämeri on todella pahassa maineessa, ja sitä pidetään maailman toiseksi kettumaisimpana merialueena heti Kap Hornin jälkeen. Syy on siinä, että Itämerellä tuulet ja säät ovat täysin arvaamattomia, ja meri on hyvin matala - aallokko on inhottava.
Itämerellä jo kevytkin tuuli saa avomerellä aikaan melkoisen aallokon. Vaikka aallot eivät kasva kovalla tuulella yhtä korkeiksi kuin valtamerellä, ne ovat lyhyitä ja teräviä. Aallon harjat alkavat murtumaan jo varhaisessa vaiheessa, ja se harmaaparta lyö helposti istumalaatikkoon.
Avomerellä luoviminen ei ole hyvä idea. Kannattaa mieluummin seurata vallitsevia tuulia ja pyrkiä seuraamaan niitä. Syy on varsin yksinkertainen: luoviminen kovassa aallokossa ei ole terveellistä. Se kuluttaa sekä venettä että merenkulkijaa.
Avomerellä aallot kasvavat paljon korkeammiksi kuin rannikolla, saaristosta puhumattakaan. Tämän huomasi parhaimmin paluupäivänä, jolloin oli noin 12 m/s tuuli. Avomerellä aallot olivat noin kolmimetrisiä, ja varsin pitkiä. Meillä oli myötätuulta, ja vene surffasi aallonharjalta toiselle. Olimme laskeneet isonpurjeen ja purjehdimme pelkällä myrskyfokalla. Aallot olivat suhteellisen pitkiä, noin 20-30 m. Lähestyttäessä rannikkoa aallon korkeus pieneni noin puolitoistametriseen, mutta aallokko oli hyvin terävää ja hakkaavaa. Saaristoväylällä puolestaan aallonkorkeus oli enää vajaa metri, mutta aallonpituus oli noin viitisen metriä - ja aallokko hakkasi rajusti. Vedimme rullafokan täysin auki, ja purjehdimme myötätuulessa kotiin ykkösgenualla. Isopurje oli siinä vaiheessa jo niputettu puomille.
Avomerellä purjehtiminen on toisaalta helpompaa ja toisaalta vaikeampaa kuin saaristossa ja rannikolla. Helpompaa siksi, että voi relata ja ottaa iisimmin - ei tarvitse koko ajan kyylätä rantaa, kiviä ja karikoita ja pysyykö väylällä vaiko ei - ja toisaalta vaikeampaa kovemman merenkäynnin vuoksi. Venetyypistä riippuen purjevene keinuu avomerellä kovemmin kuin saaristossa. Syy on siinä, että avotuulissa aallot keinuttavat venettä kovemmin kuin sivutuulessa tai hankavastaisella.
Bermudatakila ei ole optimaalinen avomeritakila. Bermudatakila on kaikkien pitkittäispurjeiden tapaan suunniteltu rannikkomerenkulkuun - sinne, missä tuuli on harvoin myötäinen ja jossa joudutaan nousemaan vastatuulta kohti. Latinalaispurje ja dzonkkipurje toimivat avomerellä bermudatakilaa paremmin - bermuda-, varpa- ja kahvelitakilalla on myötätuulessa jatkuva jiippaamisen vaara. Tästä syystä maailmanmatkaajat purjehtivat mieluimmin pelkällä genualla - tai niin, että kaksi genuaa nostetaan keulaharukseen ja levitetään spinaakkeripuomein "virsikirjaksi" kummallekin puolelle. Samasta syystä myös valtameripurjehtijat ovat olleet raakatakiloituja jo Kolumbuksen ajoista lähtien; raakapurje on kaikkein tehokkain myötätuulipurje. Kolumbus uudelleentakiloi "Niñan" Kanarialla caravela redondaksi, raakapurjekaraveliksi, valtameren ylitystä varten - siihen saakka se oli ollut caravela latina, latinalaispurjekaraveli. Dzonkkitakila on erinomainen kompromissi myötätuuli- ja vastatuulikäyttäytymisen suhteen - vaikka se on huonompi myötätuuleen kuin raakatakila ja nousee tuuleen bermudatakilaa huonommin, se on kompromissina parempi. Samoin latinalaispurje on hyvä kompromissi. Jiipinestolaite on puomillisella takilalla purjehdittaessa avomerellä must.
Avomerellä purjehdus merkitsee myös ympärivuorokautista purjehdusta. Ruoriväijy, kokkaaminen, nukkuminen - kaikki joudutaan tekemään ajossa. Tämä on hyvin henkisesti raskasta ja kuluttavaa. Pahaksi onneksi ruukinmatruuna on hyvin huono nukkuja ja heikkouninen - ja kun on neljäntenä vuorokautena saanut kaksi tuntia yössä nukutuksi, hermot ovat kireällä ja skarppaus mitä sattuu. Siksi kannattaa nukkua aina kun kykenee, ja ainakin yksi bunkka varata eksklusiivisesti miehistön nukkumatilaksi. Mikäli veneessä on erillinen keula- ja/tai peräpiikki, se kannattaa eristää pimennysverholla.
Avomerellä reivausrajat ovat alemmat kuin rannikolla ja saaristossa. Ykkösreiviä kannattaa harkita pari metriä kevyemmässä tuulessa kuin rannikolla, ja kakkosreiviä viimeistään 11 m/s tuulessa. Myrskyfokka on ystäväsi. Samoin myrskyiso on hyvä investointi avomeriolosuhteita silmälläpitäen. Reivaaminen on syytä opetella hyvissä ajoin niin, että se onnistuu kun aallot ovat korkeampia kuin vene itse. Ja ennenkaikkea se on syytä tehdä hyvän sään aikana. Vene ei kulje yhtään sen nopeampaa reivaamattomana - ja liian isosta purjemäärästä voi veneelle ja ennenkaikkea takilalle aiheutua vahinkoa kovassa tuulessa.
Avomeripurjehduksessa sään tuntemus on kaikki kaikessa. Matalapaineiden elinkaari, niiden kehittyminen, niiden eteneminen, eri pilvet ja pilvityypit - on syytä tuntea - samoin kuin se, miten ne aiheuttavat tuulia ja millaiset tuulet vallitsevat missäkin matalapaineen osissa. Jouduimme kaiken kaikkiaan kahdesti myrskyyn, neljästi ukonilmaan ja kuudesti sateeseen. Vanha totuus on, että "ei ole huonoa säätä, on vain väärät vaatteet" - hyvät purjehdushaalarit ja -saappaat ovat hyvä investointi. Pohjimmiltaan matalapaine on sama ilmiö kuin hurrikaani, taifuuni tai sykloni - se vain on valtavan paljon isompi. On todella valitettavaa, ettei avomerilaivurikurssilla opetettu sääoppia lainkaan - vaan keskityttiin tähtitieteelliseen navigointiin; ruukinmatruuna on joutunut opettelemaan meteorologian toisaalta omin päin ja toisaalta kantapään kautta.
Matalan tuloa ennakoivat taivaalla näkyvät cirrukset, "myrskynkoukut". Cirrus [tširrus] on eräänlainen pilvien pahanilmanlintu: se ennustaa huonoa säätä. Synonyymi cirrukselle on "untuvapilvi" tai "mare's tail" kolmannella kotimaisella. Cirruksien ilmestyminen merkitsee rintaman saapumista 12-24 h sisään.
Matalapaineessa cirruksien jälkeen tulee lämmin rintama. Cirrukset kasautuvat cirrostratukseksi. Cirrostratus merkitsee, että sade lähestyy noin 4 h päästä. Pian saapuu myös alapilviä. Tähän voi liittyä myös yläpilvikatto, altostratus. Cumulukset lauttaantuvat, ja kasautuvat sadepilviksi, nimbostratuksiksi. Lämmin rintama saapuu kosteana ja hiostavana, ilmapuntari laskee, ja lopulta alkaa 4-8 h kestävä sade. Viimeinen vaihe ennen sateen alkua on harmaa, tasainen altostratus. Lämpimän rintaman ylikulkuun voi liittyä ukkosta - joskaan ei aina.
Rintaman ylikulku on tapahtuma sinänsä. Lämmintä rintamaa edeltää kaakkoistuuli (SW), joka rintaman ylikulun jälkeen muuttuu luoteistuuleksi (SE). Nyt seuraa lämpimän ja kylmän rintaman välinen lämmin sektori. Sää on hiostavaa, kosteaa ja epävakaista. Pilvet ovat lauttaantuneita cumuluksia sekä altostratusta. Ne näyttävät ikäviltä ja harmailta. Tuuli on epävakaata.
Lopulta saapuu kylmä rintama. Tällöin tulee cumulonimbuksia, ja sadekuuroja. Kylmän rintaman sade alkaa tihkuna ja tulee piiskaavana, mutta sitä kestää paljon vähemmän aikaa kuin lämpimän rintaman sadetta, ja tuuli kääntyy pohjoistuuleksi päin. Kylmä rintama on lämmintä nopeammin ohi. Sitä saattaa edeltää lyhyt, autereinen kauniin sään jakso, jolloin cumulukset kasvavat cumulonimbuksiksi.
Vanhan viisauden mukaan illan rusko päivän pasko, ja siinä on vinha perä. Iltarusko johtuu siitä, että keskipilvet, kuten cirrostratukset, sirovat valoa ja auringonvalon punaiset taajuudet korostuvat. Iltarusko kielii pilvien lauttaantumisesta, ja sade on enää tuntien kysymys. Sade voi tulla jo heti aamulla tai puolenpäivän aikaan. Sanotaan myös, että idästä ei tule mitään muuta hyvää kuin aurinko, ja sekin pitää paikkaansa - itätuuli on merkki siitä, että ollaan matalapaineen harjalla, ja matalapaineen keskus on suoraan etelässä. Meille kävi juuri niin, ja tietty se matalapaine, jonka piti mennä Viroon, muuttikin suuntaansa pohjoiseen... Jouduimme hakeutumaan hätäsatamaan. Arviolta neljä-ja-puolimetristen aaltojen kanssa ei ole kivaa tapella. Onneksi osaamme selviytyä myrskyssä, mutta sinä päivänä meripelastuksella oli ollut kiirettä.
Meillä oli satumaisen huono tuuri sään kanssa. Matalapaineet tulevat normaalisti viikon välein, mutta nyt ne seurasivat toisiaan 12 tunnin sykleinä. Jouduimme lopulta tekemään laajan kurvan Pohjois-Itämeren kautta päästäksemme matalapaineiden pohjoispuolelle, jossa Itämerellä vallitsevat länsituulet sitten puhalsivat ja toivat meidät kotiin.
Sähkön riittävyys on aina ongelma avomerellä. Akkujen kapasiteetti on rajallinen, aurinkopaneelit toimivat vain kauniilla säällä, ja kaikki laitteet vievät ampeeritunteja. Ikävä kyllä purjehdusvalomme tuottivat meille ikävän yllätyksen. Ne olivat hehkulamppuja, ja ne imaisivat akun nopeasti zipiksi. Onneksi meillä oli paperimerikartat ja osaamme laskea paikkamme merkintälaskulla ja käyttää myös backuppina olleita vanhanaikaisia navigointi-instrumentteja. GPS on kiva laite, mutta liian moni nykymerenkulkija luottaa siihen kuin pässi suuriin sarviinsa ja unohtaa ne laivurikursseilla opitut laskukaavat heti kun laivuriviiri on kiskottu saalinkiin. Sitten kun akku on tyhjänä ja plotteri sanoo "örps", niin nykypurjehtijalle tulee äitiä ikävä. GPS:ää ja karttaplotteria ei pitäisi ikinä käyttää pääasiallisena navigointi-instrumenttina, vaan niiden pitäisi aina olla paperikartan apuvälineitä. Niin, että navigointi tehdään paperikartalla ja GPS:stä vain katsotaan koordinaatit. Ja samoin magneettikompassi toimii aina. Ensimmäisessä välisatamassa purjehdusvalot vaihdettiin heti LEDeiksi ja maasähköllä saatiin akut taas täyteen.
Purjehdukseen liitetään usein highlife - kauniit naiset, uimapuvut, vähät vaatteet, viini- ja cocktailtarjoilut, ruskettuneet ihmiset ja glamour. Todellisuudessa purjehtiminen on märkää ja nahmeaa puuhaa - vesi, kosteus ja märkyys on kaikkialla läsnä. Hyvät purjehdushaalarit ja -saappaat ovat must, sillä kuivana pysyminen on tärkeää. Myös kajuutta täytyy pitää koko ajan kuivana. Kun paha keli alkaa, kaikki luukut suljetaan ja kannella on minimimiehitys. Märät vaatteet riisutaan heti kun mennään sisään. Bunkkaan ei mennä märkänä. Ja heti matalapaineen mentyä ohi kaikki märkä ripustetaan kuivumaan. Uni tulee helpommin, jos on kuivana. Purjehduskengät ovat kivat kauniilla säällä, mutta niiden kuivattaminen on usean tunnin puuha - siksi purjehdussaappaat ovat kovaa keliä ajatellen must. Olipa purjevene kuinka iso tai upea tahansa, viimeistään kolmantena päivänä se alkaa muistuttaa lapsiperheen tuulikaappia. Purjehdus on sotkuista, märkää ja epäsäännöllistä puuhaa. Se glamour kuuluu vain satamaan - ei merelle.
Sanomattakin on selvää, että kun ollaan kannella, pidetään pelastusliivejä. Meillä on paukkuliivit, joissa on samalla integroidut turvavaljaat. Veneen kannelle oli kiinnitetty elämänlangat - perästä keulaan kulkevat köydet, joihin kiinnitetään turvavaljaan "häntä" karabiinihaalla, jos joudutaan käymään keulakannella vaihtamaan myrskyfokkaa, reivaamaan isopurjetta tai vaihtamaan tutkaheijastinta tai selvittämään sotkeutuneita köysiä. Näin vältytään ikäviltä yllätyksiltä ja pahimmillaan tarpeettomalta surusanomalta.
Mutta avomeripurjehduksessa on omat viehätyksensä. Vaikka ikävät hetket ovat todella ikäviä, myös hyvät hetket ovat todella hyviä, ja satamaan saapuminen todella sykähdyttävää. Kävimme ulkomailla, ja kun ruukinmatruuna pantiin nostamaan ulkomaan kohteliaisuuslippu saalinkiin, tuon lippusolmun solmiminen ja lipun hiivaaminen mastoon oli todella upea hetki.
Kaikenkaikkiaan tämän vuoden loma oli erilainen - täynnä actionia, ja vaikka ruukinmatruuna olikin jopa hengenvaarallisissa tilanteissaan reivatessaan purjeita kovassa kelissä, se oli aivan uskomattoman arvokas ja opettavainen kokemus. Tämän jälkeen tietää osaavansa ja selviytyvänsä.
Avomeripurjehdus on erilaista verrattuna rannikko- ja saaristopurjehdukseen. Avomerellä päällimmäinen tunne on toisaalta valtava vapaus - pelkkää vesiaavikkoa silmänkantamattomiin - ja toisaalta hirvittävä yksinäisyys - toisia merenkulkijoita ei välttämättä näy päiväkausiin. Avomerellä myös merenkäynti on erilaista kuin saaristossa, ja vaarat ja riskit ovat erilaisia. Avomerellä todella tajuaa olevansa yksin - ja vain oman neuvokkuutensa, omien varusteittensa ja oman onnensa varassa. Jos jotain sattuu, maalta ei ehditä apuun.
Vesi on kaikista elementeistä kaikkein feminiinisin, mutta meri on kuin luonnevikainen äiti: se saattaa yhtenä hetkenä hymyillä kauniisti ja rakastavasti, ja seuraavana raivota mielipuolen lailla. Meri ei rakasta niitä, jotka rakastavat merta. Mutta maailmassa on vain kaksi tärkeää asiaa - puutarhanhoito ja merenkulku.
Miten avomeripurjehdus sitten eroaa rannikko- ja saaristopurjehduksesta? Tärkein ero on varmasti merenkäynti. Vaikka meillä on tapana pitää Itämerta "vain pienenä lätäkkönä" eikä oikeastaan merenä ollenkaan, maailmanmatkaajien keskuudessa Itämeri on todella pahassa maineessa, ja sitä pidetään maailman toiseksi kettumaisimpana merialueena heti Kap Hornin jälkeen. Syy on siinä, että Itämerellä tuulet ja säät ovat täysin arvaamattomia, ja meri on hyvin matala - aallokko on inhottava.
Itämerellä jo kevytkin tuuli saa avomerellä aikaan melkoisen aallokon. Vaikka aallot eivät kasva kovalla tuulella yhtä korkeiksi kuin valtamerellä, ne ovat lyhyitä ja teräviä. Aallon harjat alkavat murtumaan jo varhaisessa vaiheessa, ja se harmaaparta lyö helposti istumalaatikkoon.
Avomerellä luoviminen ei ole hyvä idea. Kannattaa mieluummin seurata vallitsevia tuulia ja pyrkiä seuraamaan niitä. Syy on varsin yksinkertainen: luoviminen kovassa aallokossa ei ole terveellistä. Se kuluttaa sekä venettä että merenkulkijaa.
Avomerellä aallot kasvavat paljon korkeammiksi kuin rannikolla, saaristosta puhumattakaan. Tämän huomasi parhaimmin paluupäivänä, jolloin oli noin 12 m/s tuuli. Avomerellä aallot olivat noin kolmimetrisiä, ja varsin pitkiä. Meillä oli myötätuulta, ja vene surffasi aallonharjalta toiselle. Olimme laskeneet isonpurjeen ja purjehdimme pelkällä myrskyfokalla. Aallot olivat suhteellisen pitkiä, noin 20-30 m. Lähestyttäessä rannikkoa aallon korkeus pieneni noin puolitoistametriseen, mutta aallokko oli hyvin terävää ja hakkaavaa. Saaristoväylällä puolestaan aallonkorkeus oli enää vajaa metri, mutta aallonpituus oli noin viitisen metriä - ja aallokko hakkasi rajusti. Vedimme rullafokan täysin auki, ja purjehdimme myötätuulessa kotiin ykkösgenualla. Isopurje oli siinä vaiheessa jo niputettu puomille.
Avomerellä purjehtiminen on toisaalta helpompaa ja toisaalta vaikeampaa kuin saaristossa ja rannikolla. Helpompaa siksi, että voi relata ja ottaa iisimmin - ei tarvitse koko ajan kyylätä rantaa, kiviä ja karikoita ja pysyykö väylällä vaiko ei - ja toisaalta vaikeampaa kovemman merenkäynnin vuoksi. Venetyypistä riippuen purjevene keinuu avomerellä kovemmin kuin saaristossa. Syy on siinä, että avotuulissa aallot keinuttavat venettä kovemmin kuin sivutuulessa tai hankavastaisella.
Bermudatakila ei ole optimaalinen avomeritakila. Bermudatakila on kaikkien pitkittäispurjeiden tapaan suunniteltu rannikkomerenkulkuun - sinne, missä tuuli on harvoin myötäinen ja jossa joudutaan nousemaan vastatuulta kohti. Latinalaispurje ja dzonkkipurje toimivat avomerellä bermudatakilaa paremmin - bermuda-, varpa- ja kahvelitakilalla on myötätuulessa jatkuva jiippaamisen vaara. Tästä syystä maailmanmatkaajat purjehtivat mieluimmin pelkällä genualla - tai niin, että kaksi genuaa nostetaan keulaharukseen ja levitetään spinaakkeripuomein "virsikirjaksi" kummallekin puolelle. Samasta syystä myös valtameripurjehtijat ovat olleet raakatakiloituja jo Kolumbuksen ajoista lähtien; raakapurje on kaikkein tehokkain myötätuulipurje. Kolumbus uudelleentakiloi "Niñan" Kanarialla caravela redondaksi, raakapurjekaraveliksi, valtameren ylitystä varten - siihen saakka se oli ollut caravela latina, latinalaispurjekaraveli. Dzonkkitakila on erinomainen kompromissi myötätuuli- ja vastatuulikäyttäytymisen suhteen - vaikka se on huonompi myötätuuleen kuin raakatakila ja nousee tuuleen bermudatakilaa huonommin, se on kompromissina parempi. Samoin latinalaispurje on hyvä kompromissi. Jiipinestolaite on puomillisella takilalla purjehdittaessa avomerellä must.
Avomerellä purjehdus merkitsee myös ympärivuorokautista purjehdusta. Ruoriväijy, kokkaaminen, nukkuminen - kaikki joudutaan tekemään ajossa. Tämä on hyvin henkisesti raskasta ja kuluttavaa. Pahaksi onneksi ruukinmatruuna on hyvin huono nukkuja ja heikkouninen - ja kun on neljäntenä vuorokautena saanut kaksi tuntia yössä nukutuksi, hermot ovat kireällä ja skarppaus mitä sattuu. Siksi kannattaa nukkua aina kun kykenee, ja ainakin yksi bunkka varata eksklusiivisesti miehistön nukkumatilaksi. Mikäli veneessä on erillinen keula- ja/tai peräpiikki, se kannattaa eristää pimennysverholla.
Avomerellä reivausrajat ovat alemmat kuin rannikolla ja saaristossa. Ykkösreiviä kannattaa harkita pari metriä kevyemmässä tuulessa kuin rannikolla, ja kakkosreiviä viimeistään 11 m/s tuulessa. Myrskyfokka on ystäväsi. Samoin myrskyiso on hyvä investointi avomeriolosuhteita silmälläpitäen. Reivaaminen on syytä opetella hyvissä ajoin niin, että se onnistuu kun aallot ovat korkeampia kuin vene itse. Ja ennenkaikkea se on syytä tehdä hyvän sään aikana. Vene ei kulje yhtään sen nopeampaa reivaamattomana - ja liian isosta purjemäärästä voi veneelle ja ennenkaikkea takilalle aiheutua vahinkoa kovassa tuulessa.
Avomeripurjehduksessa sään tuntemus on kaikki kaikessa. Matalapaineiden elinkaari, niiden kehittyminen, niiden eteneminen, eri pilvet ja pilvityypit - on syytä tuntea - samoin kuin se, miten ne aiheuttavat tuulia ja millaiset tuulet vallitsevat missäkin matalapaineen osissa. Jouduimme kaiken kaikkiaan kahdesti myrskyyn, neljästi ukonilmaan ja kuudesti sateeseen. Vanha totuus on, että "ei ole huonoa säätä, on vain väärät vaatteet" - hyvät purjehdushaalarit ja -saappaat ovat hyvä investointi. Pohjimmiltaan matalapaine on sama ilmiö kuin hurrikaani, taifuuni tai sykloni - se vain on valtavan paljon isompi. On todella valitettavaa, ettei avomerilaivurikurssilla opetettu sääoppia lainkaan - vaan keskityttiin tähtitieteelliseen navigointiin; ruukinmatruuna on joutunut opettelemaan meteorologian toisaalta omin päin ja toisaalta kantapään kautta.
Matalan tuloa ennakoivat taivaalla näkyvät cirrukset, "myrskynkoukut". Cirrus [tširrus] on eräänlainen pilvien pahanilmanlintu: se ennustaa huonoa säätä. Synonyymi cirrukselle on "untuvapilvi" tai "mare's tail" kolmannella kotimaisella. Cirruksien ilmestyminen merkitsee rintaman saapumista 12-24 h sisään.
Matalapaineessa cirruksien jälkeen tulee lämmin rintama. Cirrukset kasautuvat cirrostratukseksi. Cirrostratus merkitsee, että sade lähestyy noin 4 h päästä. Pian saapuu myös alapilviä. Tähän voi liittyä myös yläpilvikatto, altostratus. Cumulukset lauttaantuvat, ja kasautuvat sadepilviksi, nimbostratuksiksi. Lämmin rintama saapuu kosteana ja hiostavana, ilmapuntari laskee, ja lopulta alkaa 4-8 h kestävä sade. Viimeinen vaihe ennen sateen alkua on harmaa, tasainen altostratus. Lämpimän rintaman ylikulkuun voi liittyä ukkosta - joskaan ei aina.
Rintaman ylikulku on tapahtuma sinänsä. Lämmintä rintamaa edeltää kaakkoistuuli (SW), joka rintaman ylikulun jälkeen muuttuu luoteistuuleksi (SE). Nyt seuraa lämpimän ja kylmän rintaman välinen lämmin sektori. Sää on hiostavaa, kosteaa ja epävakaista. Pilvet ovat lauttaantuneita cumuluksia sekä altostratusta. Ne näyttävät ikäviltä ja harmailta. Tuuli on epävakaata.
Lopulta saapuu kylmä rintama. Tällöin tulee cumulonimbuksia, ja sadekuuroja. Kylmän rintaman sade alkaa tihkuna ja tulee piiskaavana, mutta sitä kestää paljon vähemmän aikaa kuin lämpimän rintaman sadetta, ja tuuli kääntyy pohjoistuuleksi päin. Kylmä rintama on lämmintä nopeammin ohi. Sitä saattaa edeltää lyhyt, autereinen kauniin sään jakso, jolloin cumulukset kasvavat cumulonimbuksiksi.
Vanhan viisauden mukaan illan rusko päivän pasko, ja siinä on vinha perä. Iltarusko johtuu siitä, että keskipilvet, kuten cirrostratukset, sirovat valoa ja auringonvalon punaiset taajuudet korostuvat. Iltarusko kielii pilvien lauttaantumisesta, ja sade on enää tuntien kysymys. Sade voi tulla jo heti aamulla tai puolenpäivän aikaan. Sanotaan myös, että idästä ei tule mitään muuta hyvää kuin aurinko, ja sekin pitää paikkaansa - itätuuli on merkki siitä, että ollaan matalapaineen harjalla, ja matalapaineen keskus on suoraan etelässä. Meille kävi juuri niin, ja tietty se matalapaine, jonka piti mennä Viroon, muuttikin suuntaansa pohjoiseen... Jouduimme hakeutumaan hätäsatamaan. Arviolta neljä-ja-puolimetristen aaltojen kanssa ei ole kivaa tapella. Onneksi osaamme selviytyä myrskyssä, mutta sinä päivänä meripelastuksella oli ollut kiirettä.
Meillä oli satumaisen huono tuuri sään kanssa. Matalapaineet tulevat normaalisti viikon välein, mutta nyt ne seurasivat toisiaan 12 tunnin sykleinä. Jouduimme lopulta tekemään laajan kurvan Pohjois-Itämeren kautta päästäksemme matalapaineiden pohjoispuolelle, jossa Itämerellä vallitsevat länsituulet sitten puhalsivat ja toivat meidät kotiin.
Sähkön riittävyys on aina ongelma avomerellä. Akkujen kapasiteetti on rajallinen, aurinkopaneelit toimivat vain kauniilla säällä, ja kaikki laitteet vievät ampeeritunteja. Ikävä kyllä purjehdusvalomme tuottivat meille ikävän yllätyksen. Ne olivat hehkulamppuja, ja ne imaisivat akun nopeasti zipiksi. Onneksi meillä oli paperimerikartat ja osaamme laskea paikkamme merkintälaskulla ja käyttää myös backuppina olleita vanhanaikaisia navigointi-instrumentteja. GPS on kiva laite, mutta liian moni nykymerenkulkija luottaa siihen kuin pässi suuriin sarviinsa ja unohtaa ne laivurikursseilla opitut laskukaavat heti kun laivuriviiri on kiskottu saalinkiin. Sitten kun akku on tyhjänä ja plotteri sanoo "örps", niin nykypurjehtijalle tulee äitiä ikävä. GPS:ää ja karttaplotteria ei pitäisi ikinä käyttää pääasiallisena navigointi-instrumenttina, vaan niiden pitäisi aina olla paperikartan apuvälineitä. Niin, että navigointi tehdään paperikartalla ja GPS:stä vain katsotaan koordinaatit. Ja samoin magneettikompassi toimii aina. Ensimmäisessä välisatamassa purjehdusvalot vaihdettiin heti LEDeiksi ja maasähköllä saatiin akut taas täyteen.
Purjehdukseen liitetään usein highlife - kauniit naiset, uimapuvut, vähät vaatteet, viini- ja cocktailtarjoilut, ruskettuneet ihmiset ja glamour. Todellisuudessa purjehtiminen on märkää ja nahmeaa puuhaa - vesi, kosteus ja märkyys on kaikkialla läsnä. Hyvät purjehdushaalarit ja -saappaat ovat must, sillä kuivana pysyminen on tärkeää. Myös kajuutta täytyy pitää koko ajan kuivana. Kun paha keli alkaa, kaikki luukut suljetaan ja kannella on minimimiehitys. Märät vaatteet riisutaan heti kun mennään sisään. Bunkkaan ei mennä märkänä. Ja heti matalapaineen mentyä ohi kaikki märkä ripustetaan kuivumaan. Uni tulee helpommin, jos on kuivana. Purjehduskengät ovat kivat kauniilla säällä, mutta niiden kuivattaminen on usean tunnin puuha - siksi purjehdussaappaat ovat kovaa keliä ajatellen must. Olipa purjevene kuinka iso tai upea tahansa, viimeistään kolmantena päivänä se alkaa muistuttaa lapsiperheen tuulikaappia. Purjehdus on sotkuista, märkää ja epäsäännöllistä puuhaa. Se glamour kuuluu vain satamaan - ei merelle.
Sanomattakin on selvää, että kun ollaan kannella, pidetään pelastusliivejä. Meillä on paukkuliivit, joissa on samalla integroidut turvavaljaat. Veneen kannelle oli kiinnitetty elämänlangat - perästä keulaan kulkevat köydet, joihin kiinnitetään turvavaljaan "häntä" karabiinihaalla, jos joudutaan käymään keulakannella vaihtamaan myrskyfokkaa, reivaamaan isopurjetta tai vaihtamaan tutkaheijastinta tai selvittämään sotkeutuneita köysiä. Näin vältytään ikäviltä yllätyksiltä ja pahimmillaan tarpeettomalta surusanomalta.
Mutta avomeripurjehduksessa on omat viehätyksensä. Vaikka ikävät hetket ovat todella ikäviä, myös hyvät hetket ovat todella hyviä, ja satamaan saapuminen todella sykähdyttävää. Kävimme ulkomailla, ja kun ruukinmatruuna pantiin nostamaan ulkomaan kohteliaisuuslippu saalinkiin, tuon lippusolmun solmiminen ja lipun hiivaaminen mastoon oli todella upea hetki.
Kaikenkaikkiaan tämän vuoden loma oli erilainen - täynnä actionia, ja vaikka ruukinmatruuna olikin jopa hengenvaarallisissa tilanteissaan reivatessaan purjeita kovassa kelissä, se oli aivan uskomattoman arvokas ja opettavainen kokemus. Tämän jälkeen tietää osaavansa ja selviytyvänsä.
Remarks
Takkirautaa
Sunday, August 22, 2010
Masuuni jälleen puhalluksessa
Ruukinmatruuna on perheineen rantautunut, ja maajalkojen löytäminen kestää hetken aikaa. Takana on kaksi ja puoli viikkoa merta, vieraita maita, aurinkoa, ukkosta, matalapaineita, nelimetrisiä aaltoja, vastatuulta ja spinaakkeriajoa ja runsaat tuhat merimailia kokemusta.
Remarks
Laboratorionäytteitä
Wednesday, August 4, 2010
Masuuni ajettu alas loppukesän ajaksi
Masuuni on ajettu alas loppukesän ajaksi.
Ruukinmatruuna lähtee tänään perheineen pitkälle avomeripurjehdukselle, ja palaa takaisin vasta kesälomien päätyttyä. Tänä yönä, jos säät suosivat, ruukinmatruuna meditoi ruoriväijyssä merellisen tähtitaivaan alla - siellä, missä valosaaste ei häiritse pohjoisen yön kauneutta.
Toivotamme kaikille lukijoille hyvää kesälomaa, ja masuuni pannaan puhallukseen taas jälleen kesälomien jälkeen!
Ruukinmatruuna lähtee tänään perheineen pitkälle avomeripurjehdukselle, ja palaa takaisin vasta kesälomien päätyttyä. Tänä yönä, jos säät suosivat, ruukinmatruuna meditoi ruoriväijyssä merellisen tähtitaivaan alla - siellä, missä valosaaste ei häiritse pohjoisen yön kauneutta.
Toivotamme kaikille lukijoille hyvää kesälomaa, ja masuuni pannaan puhallukseen taas jälleen kesälomien jälkeen!
Remarks
Laboratorionäytteitä
Nykyajan Peppi Pitkätossu, osa IX
Laura Dekker on nostanut purjeensa ja lähtenyt merelle.
Toivotamme Lauralle suotuisia tuulia ja hyvää matkaa. Tyttö, joka on syntynyt merellä, kasvanut merellä ja viettänyt enemmän aikaa elämästään merellä kuin kuivalla maalla, tahtoo sinne aina takaisin.
Virallisesti yksinpurjehdus alkaa kuitenkin vasta Portugalista. Ensimmäisellä etapilla on mukana hänen isänsä Dick Dekker, joka auttaa Lauraa käytännön järjestelyissä ja turvallisesti Pohjois-Atlantin yli. Mikäli vanhat merkit avomeripurjehduksesta pitävät paikkaansa, Laura on Portugalissa noin kahden viikon päästä.
Fair winds!
Toivotamme Lauralle suotuisia tuulia ja hyvää matkaa. Tyttö, joka on syntynyt merellä, kasvanut merellä ja viettänyt enemmän aikaa elämästään merellä kuin kuivalla maalla, tahtoo sinne aina takaisin.
Virallisesti yksinpurjehdus alkaa kuitenkin vasta Portugalista. Ensimmäisellä etapilla on mukana hänen isänsä Dick Dekker, joka auttaa Lauraa käytännön järjestelyissä ja turvallisesti Pohjois-Atlantin yli. Mikäli vanhat merkit avomeripurjehduksesta pitävät paikkaansa, Laura on Portugalissa noin kahden viikon päästä.
Fair winds!
Remarks
Takkirautaa
Tuesday, August 3, 2010
Länsimainen naiskuva ei ole ainoa oikea - mutta se on paras
Hesarissa tohtoriopiskelija Sanni Saarinen kirjoittaa aiheesta Länsimainen naiskuva ei ole ainoa oikea. Kulttuurirelativismin parhaiden periaatteiden mukaan Saarinen käy läpi kaikki mahdolliset klišeet kolonialismista ristiretkiin ja antaa ymmärtää, että länsimainen nainen on kaikkein onnettomimmillaan ja voi kaikkein pahimmin juuri länsimaisessa kulttuurissa.
No. Luonnontieteilijänä ruukinmatruuna ei ole ikinä antanut hiilimonoksidimoolinkaan vertaa arvoa erilaisten huuhaahumanististen tieteiden tohtoreille ja vielä vähemmän kaikenkarvaisille vapaille toimittajille. Saarinen ei ole aivan yhtä tolkuton kuin muuan näppisniekka, jonka nimi on aika lailla sama, mutta hän kuitenkin tekstissään osoittaa juuri sitä täydellistä arvostelukyvyn puutetta, johon näiden gutmenschien osalta on totuttu.
Saarinen kirjoittaa: Huivikieltoa perustellaan sukupuolten tasa-arvolla. Väitetään, että hunnutettu nainen on alistettu nainen. Jo sananvalinta "hunnutettu" osoittaa, ettei naisten oleteta päättävän pukeutumisestaan itse. Hunnutettujen naisten vapauttamista ovat vaatineet etenkin sellaiset eurooppalaiset poliitikot, jotka eivät ole muslimeja.
Jos Saarinen olisi ihqtuksen sijaan yhtään tutustunut islamin arkipäivään - siis siihen, mitä islam tosiasiallisesti on, mitä se on verhojen takana ja mitä se on ihan aikuisen oikeasti, niin hän tajuaisi, että tuo väite yksinkertaisesti pitää paikkaansa. Hunnutettu nainen todellakin on alistettu nainen - ja yhteisöissä, joissa naiset hunnutetaan, he todellakaan eivät itse päätä pukeutumisestaan itse.
Miksi sitten juuri eurooppalaiset ei-muslimi-poliitikot vaativat hunnutettujen naisten vapauttamista? Siksi, että islamilaiset naiset eivät siihen itse kykene - he ovat liian alistettuja, ja toisaalta islamilaiset miehet - jotka ovat likipitäen 100% kaikki täysiä šovinistisikoja - pitävät kynsin hampain tästä seksismistä kiinni koska naisten hunnuttaminen palvelee heidän ylivalta-asemaansa ja hegemoniaansa.
Naisen säkittäminen palvelee täsmälleen yhtä tarkoitusta: hänen depersonifiomistaan. Burkhattu nainen ei ole nainen lainkaan; hän on musta sulkapallo nurinpäin, nindza, kävelevä säkki. Hänellä ei ole persoonaa. Hän on yksilö ja hänellä on yksityisyyttä yhtä paljon kuin sotamies on private. Häneltä puuttuu täysin yksilöllinen identiteetti - hän on kasvoton, mauton, persoonaton, hajuton - hän on omaisuutta. Depersonifiointi merkitsee sitä, että nainen ei ole itsenäinen ihminen - hän on omaisuutta. Isänsä, aviopuolisonsa, vanhimman poikansa omaisuutta, mutta hän on ensisijaisesti omaisuutta ja vasta toissijaisesti ihminen.
Ja niissä kulttuureissa, joissa naiset hunnutetaan, he eivät todellakaan päätä pukeutumisestaan itse. Siitä päättää joko mutaw'wia - uskonnollinen poliisi, joka pamputtaa ja ruoskii hunnuttomia naisia - tai siitä päättävät suvun miehet. Joko hyvällä tai pahalla, mukaanlukien kunniamurhaaminen. Naisella itsellään ei ole mitään nokan koputtamista hunnuttamiseen.
Saarinen jatkaa: Kulttuuriantropologi Clifford Geertz on korostanut, että ilmiö tai tapa on merkityksellinen vain kulttuurisessa kontekstissaan. Siitä irrotettuna merkitys muuttuu. Huivikohun yhteydessä onkin tärkeä ymmärtää, minkälaisia merkityksiä musliminaiset itse antavat huiville. Useimmat naisista korostavat huivin olevan etuoikeus, ei velvollisuus. Joitakin naisia huivin käyttöön motivoivat uskonnolliset syyt. Huivi muistuttaa Allahin läsnäolosta ja oikeasta tiestä. Toiset eivät mieti huivin syvällisempää merkitystä: heille huivi on osa pukeutumiskoodia samalla tavalla kuin farkut suomalaisnaisille.
Ruukinmatruuna toteaa tuohon: orjia olette ja orjiksi jäätte. Hunnuttaminen on alistamista ja se on alistamisen signaali - ja milloinkaan ei orjuus ole niin onnistunutta kuin silloin, kun orjat itse kokevat oman orjuutensa jonkinlaiseksi ylpeyden tai ilon asiaksi. Silloin kun orjuuden symboli - hunnuttaminen - koetaan etuoikeudeksi, silloin orjuus on syöpynyt luuhun saakka. Tällöin orja on niin toivottomassa, nujerretussa ja alisteisessa asiassa, että hän on oppinut avuttomuuteen. Häntä ei voi enää auttaa muutoin kuin pakkokeinoin. Ja tuo "ylpeys hunnun käytöstä" ei ole mitään muuta kuin kognitiivista dissonanssia. Se on Saariselta jäänyt huomaamatta.
Reality check: Kun ruukinmatruuna pukeutuu farkkuihin, se on hänelle vapaaehtoinen ja tietoinen valinta. Farkut ovat alunperin työmiehen asustus, ja ne on suunniteltu mahdollisimman käytännöllisiksi ja mukaviksi. Niillä ei ole mitään symboliarvoa eikä signaalia sellaisenaan. Niitä on sekä mukava käyttää että ne päällä on mukava tehdä työtä. Sen verran cowgirl ruukinmatruunakin on, ettei hän pelkää fyysistä työtä. Kukaan ei pakota ruukinmatruunaa farkkuihin. Farkut ovat myös valinta eri vaihtoehdoista - hameen, leggingsien, mekon, leningin, hiihtareiden, suorien housujen jne - väliltä.
Burkhaan pukeutuvalla naisella ei ole vaihtoehtoja. Se ei ole hänelle valinta. Se on pakko. Ja uskonnollisena kannanottona burkhaan pukeutuminen puolestaan on yhtä selkeä kuin palava risti mustan miehen takapihalla.
Vielä: Naiset liittävät huiviin myös ideologisia viestejä. Muslimifeministit korostavat, ettei islam itsessään ole naisia alistava. Naisten heikko asema tietyissä muslimimaissa johtuu patriarkaalisista tavoista tulkita Koraania. Muslimifeministien käytössä huivi muuttuu tasa-arvoisen islamin symboliksi ja samalla vastalauseeksi yksipuoliselle länsimaiselle naiskuvalle, joka kauneutta ja seksikkyyttä korostaessaan on naisia alistava.
Käsite "muslimifeministi" on oksimoroni. Sellaista yksinkertaisesti ei ole olemassa. Kaikki muslimifeministit ovat joko kuolleita tai sitten he eivät ole a) muslimeita b) feministejä ainakaan siinä merkityksessä, mitä yleiskielessä on sanalle "muslimi" tai "feministi". Mitä Koraanin patriarkaaliseen tulkintaan tulee, niin sitä on mahdotonta tulkita muutoin kuin patriarkaalis-šovinistisesti, mikäli ruukinmatruunalta asiaa kysytään.
Lieneeköhän "muslimifeministi" jonkinlainen länkkärifeministien luoma haavekuva, satuolento, sellaisesta naisesta jonka he haluaisivat musliman olevan mutta jollaista tosiasiallisesti ei ole olemassakaan. Tietysti asiasta voidaan kysyä vaikkapa Taslima Nasrinilta, jos halutaan jälleen se reality check. Tai sitten Jean Sassonilta - tai prinsessa "Sultanalta". Jos joku väittää, ettei tuo patriarkaalis-šovinistinen islam ole oikeaa islamia koska Westboro Baptist Church ei edusta oikeaa kristinuskoa, niin ruukinmatruuna kehottaa yksinkertaisesti kysymään, että mitä islamia Saudi-Arabia ja ajatolla Khomeini sitten edustivat jolleivät oikeaa sunnalaisuutta ja oikeaa shiialaisuutta?
Miksi länsimainen naiskuva sitten on paras? Siksi, että se yksinkertaisesti tuottaa parhaimmat tulokset kaikilla mittareilla mitattuna. Kuten ruukinmatruuna on jo useaan otteeseen todennut, eri kulttuurit voidaan panna paremmuusjärjestykseen eri kulttuureille yhteisten objektiivisten mittareiden ja tunnuslukujen kautta. On siis olemassa parempia ja huonompia kulttuureita, ja naisen kannalta länsimainen kulttuuri ja länsimainen naiskuva yksinkertaisesti on kaikilla mittareilla paras.
Länsimainen naisella on kaikkein parhaimmat juridiset oikeudet.
Länsimaiset naiset ovat rikkaimpia.
Länsimainen nainen saa omistaa omaisuutta.
Länsimainen nainen saa periä.
Länsimainen nainen on oikeustoimi- ja liiketoimikelpoinen.
Länsimainen nainen on itsenäinen eikä holhouksen alainen.
Länsimainen nainen saa opiskella.
Länsimainen nainen saa itse päättää ihmissuhteistaan.
Länsimainen nainen saa itse päättää omasta ruumiistaan.
Ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa kilometrin verran.
Sanalla sanoen: länsimaiselta naiselta ei puutu mitään sellaista hyvää, mitä muiden kulttuurien naisilla olisi.
Saarisen on helppoa unelmoida Amazonasin sademetsien raakalaiskansoilla ja niiden näennäisellä tasa-arvolla. Metsästäjä-keräilijäkansat kun eivät tunne edes sellaista käsitettä kuin "yksityisomaisuus", puhumattakaan sellaisesta kuin "järjestäytynyt yhteiskunta", Ja mikäli Lloyd deMauseen on uskominen, kyseiset metsästäjä-keräilijäkansat edustavat varhaista infantisidaalista psykoluokkaa, eli naisen osa ei todellakaan ole kovin auvoinen. Ja ennenkuin vedetään henkeä, niin todettakoon, että naiset ja miehet olivat myös Spartassa varsin tasa-arvoisia - varsinkin verrattuna Ateenaan.
Pelkästään jo sellainen niin mitätön asia kuin naisen vapaus valita oma puolisonsa tuntuu olevan Saariselle täysin ufologiaa. Selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että kun ruukinmatruuna päätti vakiutua ja mennä kimppaan, se oli ensisijaisesti kahden täysivaltaisen nuoren ihmisen omaehtoinen valinta ja toissijaisesti kahden suvun liitto. Vanhemmilla ei ollut muuta sanottavaa siinä kuin todeta, että vakka on löytänyt kantensa. Ruukinmatruunaa ei pakkonaitettu. Häntä ei revitty pois koulusta ensimmäisten puolukkapäivien jälkeen ja myyty jollekkin niljakkaalle sialle, joka voisi olla hänen isoisänsä. Hän sai itse päättää sekä avioliitostaan, opiskelustaan että ammatinvalinnastaan. Koska hän on länsimainen nainen. Islamilaisissa kulttuureissa naisilla ei kertakaikkiaan ole edes näin perustavanlaatuisia, triviaaleja, oikeuksia.
Ja tämän tiedostaminen ja tajuaminen on niin kovin vaikeaa Saarisen kaltaisille gutmenscheille.
Vapaus on asia, joka on äärimmäisen vaikeaa saada, jonka ylläpitäminen vaatii ainaista valppautta, joka on äärimmäisen helppoa menettää, ja jonka takaisinsaaminen on äärimmäisen vaikeaa. Tätä länsimaiset naiset eivät pääsääntöisesti tajua. Heille kaikki tuntuu itsestäänselvyydeltä - kuin Manulle illallinen. Siksi heille kaikki nuo happohyökkäykset, sukuelinten silpomiset, nenienleikkaamiset ja kunniamurhat tuntuvat täysin käsittämättömiltä - he eivät ymmärrä, että ne kuuluvat islamin naiskuvaan ja siihen käsitykseen, mikä on naiselle soveliasta ja mikä ei. He eivät tajua, että naisia jossain päin maailmaa ihan oikeasti pidetään kotiorjina ja synnytyskoneina, ja ruodusta poikkeavaa ei vain pelkästään katsota paheksuvasti; hänet pahoinpidellään ja/tai tapetaan. Ja silti niitä tapahtuu ihan aikuisen oikeasti.
Saarinen lopettaa: Naisliikkeen saavutukset ovat hienoja, mutta niiden merkitystä ei pidä ymmärtää yleismaailmalliseksi: samat saavutukset eivät olisi hienoja kaikkialla. Monilta naisilta riistetään vapaus, jos se ymmärretään kapeasti vain yhdellä tavalla. Monikulttuurisessa Euroopassa oman kulttuurin pitäminen ainoana oikeana ei voi johtaa mihinkään muuhun kuin etnisiä vähemmistöjä sortavaan politiikkaan. Kehitysyhteistyössä vastaavat ajatusmallit ylläpitävät vanhoja kolonialistisia rakenteita.
Voi pyhä jysäys.
Reality check: nyrkinisku tuntuu aivan yhtä kipeältä, oli uhrina länsimainen nainen tai musliminainen. Koska me kaikki ihmiset edustamme yhtä ihmislajia Homo sapiens ja meidän fysiologiamme ja psyykemme on kaikkialla sama, on toiseuden halveksintaa lähteä tekemään eroa "meidän" ja "niiden" välille myös ikävissä asioissa. Naisliikkeen saavutukset ovat hienoja kaikkialla - yleismaailmallisesti. Ja ne kelpaavat täsmälleen yhtä hyvin niin mustalle, keltaiselle kuin vihreällekin naiselle valkoisen ohella. Ellei Saarinen sitten ihan oikeasti ole valmis myös omalta osaltaan heittämään roskikseen kaikkea sitä, minkä naisliike on viimeisen kahdensadan vuoden aikana saanut ja alistumaan kiltisti itsekin nyrkin ja hellan väliin synnytyskoneeksi.
Toisinaan tulee kysyttyä itseltään, että minkä ihmeen vuoksi meidän miehemme ylipäänsä kohtelevat meitä täysipäisinä ihmisinä ja miksi naiset ylipäätään päästettiin länsimaissa holhouksenalaisuudesta kun Saarisen kaltaiset ihmiset tuntuvat heti ensimmäisenä kaipaavan sinne kotiorjuuteen takaisin.
Saarinen edustaa sitä tutkijatyyppiä, josta on pakko todeta: paljon porua mutta vähän villoja.
No. Luonnontieteilijänä ruukinmatruuna ei ole ikinä antanut hiilimonoksidimoolinkaan vertaa arvoa erilaisten huuhaahumanististen tieteiden tohtoreille ja vielä vähemmän kaikenkarvaisille vapaille toimittajille. Saarinen ei ole aivan yhtä tolkuton kuin muuan näppisniekka, jonka nimi on aika lailla sama, mutta hän kuitenkin tekstissään osoittaa juuri sitä täydellistä arvostelukyvyn puutetta, johon näiden gutmenschien osalta on totuttu.
Saarinen kirjoittaa: Huivikieltoa perustellaan sukupuolten tasa-arvolla. Väitetään, että hunnutettu nainen on alistettu nainen. Jo sananvalinta "hunnutettu" osoittaa, ettei naisten oleteta päättävän pukeutumisestaan itse. Hunnutettujen naisten vapauttamista ovat vaatineet etenkin sellaiset eurooppalaiset poliitikot, jotka eivät ole muslimeja.
Jos Saarinen olisi ihqtuksen sijaan yhtään tutustunut islamin arkipäivään - siis siihen, mitä islam tosiasiallisesti on, mitä se on verhojen takana ja mitä se on ihan aikuisen oikeasti, niin hän tajuaisi, että tuo väite yksinkertaisesti pitää paikkaansa. Hunnutettu nainen todellakin on alistettu nainen - ja yhteisöissä, joissa naiset hunnutetaan, he todellakaan eivät itse päätä pukeutumisestaan itse.
Miksi sitten juuri eurooppalaiset ei-muslimi-poliitikot vaativat hunnutettujen naisten vapauttamista? Siksi, että islamilaiset naiset eivät siihen itse kykene - he ovat liian alistettuja, ja toisaalta islamilaiset miehet - jotka ovat likipitäen 100% kaikki täysiä šovinistisikoja - pitävät kynsin hampain tästä seksismistä kiinni koska naisten hunnuttaminen palvelee heidän ylivalta-asemaansa ja hegemoniaansa.
Naisen säkittäminen palvelee täsmälleen yhtä tarkoitusta: hänen depersonifiomistaan. Burkhattu nainen ei ole nainen lainkaan; hän on musta sulkapallo nurinpäin, nindza, kävelevä säkki. Hänellä ei ole persoonaa. Hän on yksilö ja hänellä on yksityisyyttä yhtä paljon kuin sotamies on private. Häneltä puuttuu täysin yksilöllinen identiteetti - hän on kasvoton, mauton, persoonaton, hajuton - hän on omaisuutta. Depersonifiointi merkitsee sitä, että nainen ei ole itsenäinen ihminen - hän on omaisuutta. Isänsä, aviopuolisonsa, vanhimman poikansa omaisuutta, mutta hän on ensisijaisesti omaisuutta ja vasta toissijaisesti ihminen.
Ja niissä kulttuureissa, joissa naiset hunnutetaan, he eivät todellakaan päätä pukeutumisestaan itse. Siitä päättää joko mutaw'wia - uskonnollinen poliisi, joka pamputtaa ja ruoskii hunnuttomia naisia - tai siitä päättävät suvun miehet. Joko hyvällä tai pahalla, mukaanlukien kunniamurhaaminen. Naisella itsellään ei ole mitään nokan koputtamista hunnuttamiseen.
Saarinen jatkaa: Kulttuuriantropologi Clifford Geertz on korostanut, että ilmiö tai tapa on merkityksellinen vain kulttuurisessa kontekstissaan. Siitä irrotettuna merkitys muuttuu. Huivikohun yhteydessä onkin tärkeä ymmärtää, minkälaisia merkityksiä musliminaiset itse antavat huiville. Useimmat naisista korostavat huivin olevan etuoikeus, ei velvollisuus. Joitakin naisia huivin käyttöön motivoivat uskonnolliset syyt. Huivi muistuttaa Allahin läsnäolosta ja oikeasta tiestä. Toiset eivät mieti huivin syvällisempää merkitystä: heille huivi on osa pukeutumiskoodia samalla tavalla kuin farkut suomalaisnaisille.
Ruukinmatruuna toteaa tuohon: orjia olette ja orjiksi jäätte. Hunnuttaminen on alistamista ja se on alistamisen signaali - ja milloinkaan ei orjuus ole niin onnistunutta kuin silloin, kun orjat itse kokevat oman orjuutensa jonkinlaiseksi ylpeyden tai ilon asiaksi. Silloin kun orjuuden symboli - hunnuttaminen - koetaan etuoikeudeksi, silloin orjuus on syöpynyt luuhun saakka. Tällöin orja on niin toivottomassa, nujerretussa ja alisteisessa asiassa, että hän on oppinut avuttomuuteen. Häntä ei voi enää auttaa muutoin kuin pakkokeinoin. Ja tuo "ylpeys hunnun käytöstä" ei ole mitään muuta kuin kognitiivista dissonanssia. Se on Saariselta jäänyt huomaamatta.
Reality check: Kun ruukinmatruuna pukeutuu farkkuihin, se on hänelle vapaaehtoinen ja tietoinen valinta. Farkut ovat alunperin työmiehen asustus, ja ne on suunniteltu mahdollisimman käytännöllisiksi ja mukaviksi. Niillä ei ole mitään symboliarvoa eikä signaalia sellaisenaan. Niitä on sekä mukava käyttää että ne päällä on mukava tehdä työtä. Sen verran cowgirl ruukinmatruunakin on, ettei hän pelkää fyysistä työtä. Kukaan ei pakota ruukinmatruunaa farkkuihin. Farkut ovat myös valinta eri vaihtoehdoista - hameen, leggingsien, mekon, leningin, hiihtareiden, suorien housujen jne - väliltä.
Burkhaan pukeutuvalla naisella ei ole vaihtoehtoja. Se ei ole hänelle valinta. Se on pakko. Ja uskonnollisena kannanottona burkhaan pukeutuminen puolestaan on yhtä selkeä kuin palava risti mustan miehen takapihalla.
Vielä: Naiset liittävät huiviin myös ideologisia viestejä. Muslimifeministit korostavat, ettei islam itsessään ole naisia alistava. Naisten heikko asema tietyissä muslimimaissa johtuu patriarkaalisista tavoista tulkita Koraania. Muslimifeministien käytössä huivi muuttuu tasa-arvoisen islamin symboliksi ja samalla vastalauseeksi yksipuoliselle länsimaiselle naiskuvalle, joka kauneutta ja seksikkyyttä korostaessaan on naisia alistava.
Käsite "muslimifeministi" on oksimoroni. Sellaista yksinkertaisesti ei ole olemassa. Kaikki muslimifeministit ovat joko kuolleita tai sitten he eivät ole a) muslimeita b) feministejä ainakaan siinä merkityksessä, mitä yleiskielessä on sanalle "muslimi" tai "feministi". Mitä Koraanin patriarkaaliseen tulkintaan tulee, niin sitä on mahdotonta tulkita muutoin kuin patriarkaalis-šovinistisesti, mikäli ruukinmatruunalta asiaa kysytään.
Lieneeköhän "muslimifeministi" jonkinlainen länkkärifeministien luoma haavekuva, satuolento, sellaisesta naisesta jonka he haluaisivat musliman olevan mutta jollaista tosiasiallisesti ei ole olemassakaan. Tietysti asiasta voidaan kysyä vaikkapa Taslima Nasrinilta, jos halutaan jälleen se reality check. Tai sitten Jean Sassonilta - tai prinsessa "Sultanalta". Jos joku väittää, ettei tuo patriarkaalis-šovinistinen islam ole oikeaa islamia koska Westboro Baptist Church ei edusta oikeaa kristinuskoa, niin ruukinmatruuna kehottaa yksinkertaisesti kysymään, että mitä islamia Saudi-Arabia ja ajatolla Khomeini sitten edustivat jolleivät oikeaa sunnalaisuutta ja oikeaa shiialaisuutta?
Miksi länsimainen naiskuva sitten on paras? Siksi, että se yksinkertaisesti tuottaa parhaimmat tulokset kaikilla mittareilla mitattuna. Kuten ruukinmatruuna on jo useaan otteeseen todennut, eri kulttuurit voidaan panna paremmuusjärjestykseen eri kulttuureille yhteisten objektiivisten mittareiden ja tunnuslukujen kautta. On siis olemassa parempia ja huonompia kulttuureita, ja naisen kannalta länsimainen kulttuuri ja länsimainen naiskuva yksinkertaisesti on kaikilla mittareilla paras.
Länsimainen naisella on kaikkein parhaimmat juridiset oikeudet.
Länsimaiset naiset ovat rikkaimpia.
Länsimainen nainen saa omistaa omaisuutta.
Länsimainen nainen saa periä.
Länsimainen nainen on oikeustoimi- ja liiketoimikelpoinen.
Länsimainen nainen on itsenäinen eikä holhouksen alainen.
Länsimainen nainen saa opiskella.
Länsimainen nainen saa itse päättää ihmissuhteistaan.
Länsimainen nainen saa itse päättää omasta ruumiistaan.
Ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa kilometrin verran.
Sanalla sanoen: länsimaiselta naiselta ei puutu mitään sellaista hyvää, mitä muiden kulttuurien naisilla olisi.
Saarisen on helppoa unelmoida Amazonasin sademetsien raakalaiskansoilla ja niiden näennäisellä tasa-arvolla. Metsästäjä-keräilijäkansat kun eivät tunne edes sellaista käsitettä kuin "yksityisomaisuus", puhumattakaan sellaisesta kuin "järjestäytynyt yhteiskunta", Ja mikäli Lloyd deMauseen on uskominen, kyseiset metsästäjä-keräilijäkansat edustavat varhaista infantisidaalista psykoluokkaa, eli naisen osa ei todellakaan ole kovin auvoinen. Ja ennenkuin vedetään henkeä, niin todettakoon, että naiset ja miehet olivat myös Spartassa varsin tasa-arvoisia - varsinkin verrattuna Ateenaan.
Pelkästään jo sellainen niin mitätön asia kuin naisen vapaus valita oma puolisonsa tuntuu olevan Saariselle täysin ufologiaa. Selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että kun ruukinmatruuna päätti vakiutua ja mennä kimppaan, se oli ensisijaisesti kahden täysivaltaisen nuoren ihmisen omaehtoinen valinta ja toissijaisesti kahden suvun liitto. Vanhemmilla ei ollut muuta sanottavaa siinä kuin todeta, että vakka on löytänyt kantensa. Ruukinmatruunaa ei pakkonaitettu. Häntä ei revitty pois koulusta ensimmäisten puolukkapäivien jälkeen ja myyty jollekkin niljakkaalle sialle, joka voisi olla hänen isoisänsä. Hän sai itse päättää sekä avioliitostaan, opiskelustaan että ammatinvalinnastaan. Koska hän on länsimainen nainen. Islamilaisissa kulttuureissa naisilla ei kertakaikkiaan ole edes näin perustavanlaatuisia, triviaaleja, oikeuksia.
Ja tämän tiedostaminen ja tajuaminen on niin kovin vaikeaa Saarisen kaltaisille gutmenscheille.
Vapaus on asia, joka on äärimmäisen vaikeaa saada, jonka ylläpitäminen vaatii ainaista valppautta, joka on äärimmäisen helppoa menettää, ja jonka takaisinsaaminen on äärimmäisen vaikeaa. Tätä länsimaiset naiset eivät pääsääntöisesti tajua. Heille kaikki tuntuu itsestäänselvyydeltä - kuin Manulle illallinen. Siksi heille kaikki nuo happohyökkäykset, sukuelinten silpomiset, nenienleikkaamiset ja kunniamurhat tuntuvat täysin käsittämättömiltä - he eivät ymmärrä, että ne kuuluvat islamin naiskuvaan ja siihen käsitykseen, mikä on naiselle soveliasta ja mikä ei. He eivät tajua, että naisia jossain päin maailmaa ihan oikeasti pidetään kotiorjina ja synnytyskoneina, ja ruodusta poikkeavaa ei vain pelkästään katsota paheksuvasti; hänet pahoinpidellään ja/tai tapetaan. Ja silti niitä tapahtuu ihan aikuisen oikeasti.
Saarinen lopettaa: Naisliikkeen saavutukset ovat hienoja, mutta niiden merkitystä ei pidä ymmärtää yleismaailmalliseksi: samat saavutukset eivät olisi hienoja kaikkialla. Monilta naisilta riistetään vapaus, jos se ymmärretään kapeasti vain yhdellä tavalla. Monikulttuurisessa Euroopassa oman kulttuurin pitäminen ainoana oikeana ei voi johtaa mihinkään muuhun kuin etnisiä vähemmistöjä sortavaan politiikkaan. Kehitysyhteistyössä vastaavat ajatusmallit ylläpitävät vanhoja kolonialistisia rakenteita.
Voi pyhä jysäys.
Reality check: nyrkinisku tuntuu aivan yhtä kipeältä, oli uhrina länsimainen nainen tai musliminainen. Koska me kaikki ihmiset edustamme yhtä ihmislajia Homo sapiens ja meidän fysiologiamme ja psyykemme on kaikkialla sama, on toiseuden halveksintaa lähteä tekemään eroa "meidän" ja "niiden" välille myös ikävissä asioissa. Naisliikkeen saavutukset ovat hienoja kaikkialla - yleismaailmallisesti. Ja ne kelpaavat täsmälleen yhtä hyvin niin mustalle, keltaiselle kuin vihreällekin naiselle valkoisen ohella. Ellei Saarinen sitten ihan oikeasti ole valmis myös omalta osaltaan heittämään roskikseen kaikkea sitä, minkä naisliike on viimeisen kahdensadan vuoden aikana saanut ja alistumaan kiltisti itsekin nyrkin ja hellan väliin synnytyskoneeksi.
Toisinaan tulee kysyttyä itseltään, että minkä ihmeen vuoksi meidän miehemme ylipäänsä kohtelevat meitä täysipäisinä ihmisinä ja miksi naiset ylipäätään päästettiin länsimaissa holhouksenalaisuudesta kun Saarisen kaltaiset ihmiset tuntuvat heti ensimmäisenä kaipaavan sinne kotiorjuuteen takaisin.
Saarinen edustaa sitä tutkijatyyppiä, josta on pakko todeta: paljon porua mutta vähän villoja.
Remarks
Takkirautaa
Selvää Ig-Nobel -ainesta
Ruukinmatruuna fanittaa suuresti Ig-Nobeleita - turhan tutkimuksen palkintoja, joita jakaa Annals of Improbable Research. Ne jaetaan tutkimuksesta, jota kenenkään ei pitäisi tehdä tai ainakaan kenenkään ei pitäisi toistaa, ja joka on julkaistu aivan oikeasti. Ig-Nobelin tehtävänä on, paitsi olla parodia Nobeleista, myös saada ihmisiä ajattelemaan.
Ja kyllä Suomessakin osataan. Oheinen artikkeli on aivan selvää Ig-Nobel -ainesta - siinä on tehty tutkimus, jota kenenkään ei ainakaan pitäisi toistaa.
Ja kyllä Suomessakin osataan. Oheinen artikkeli on aivan selvää Ig-Nobel -ainesta - siinä on tehty tutkimus, jota kenenkään ei ainakaan pitäisi toistaa.
Remarks
Häkävuoto
Monday, August 2, 2010
Mitä on chutzpah, osa V
Tätä.
On riittävän paha asia, että sairaala vitkastelee onnettomuuspotilaan hoidossa, mutta rikosilmoituksen teko siitä, että potilaalle kasvaa veitikka otsaan ja hän päättää omatoimisesti hoitaa vammansa, osoittaa jo tyylipuhdasta chutzpaa.
On riittävän paha asia, että sairaala vitkastelee onnettomuuspotilaan hoidossa, mutta rikosilmoituksen teko siitä, että potilaalle kasvaa veitikka otsaan ja hän päättää omatoimisesti hoitaa vammansa, osoittaa jo tyylipuhdasta chutzpaa.
Remarks
Kuonaa
Uraani halkeaa
Ruukinmatruunaa pyydettiin laskemaan masuunia ensimmäisestä ydinfissiosta, joten tehtäköön se nyt.
Sellaista asiaa, mikä on hyvin vaikeaselkoista, outoa tai yliampuvaa, on suomen kielessä tapana kutsua "ydinfysiikaksi" ja trivialiteeteista puolestaan todeta, että ei se mitään ydinfysiikkaa ole. Mutta jokainen luonnontieteiden osalta koulunpenkkiä ikinä kuluttanut tietää varmasti ydinfysiikan ja siihen liittyvän nablaamisen ja kaikki ne kivat yhtälöt, jotka siihen yhdistetään. Ydinfysiikkaa pidetään kvanttimekaniikan ohella fysiikan vaikeaselkoisimpana alueena - ja paradoksaalisimpana: miten niin pienistä asioista voi syntyä niin suuria seurauksia.
Ydinfysiikan tutkimuksen voidaan oikeastaan sanoa alkaneen toden teolla siitä, kun tieteenhistorian varmasti kaikkein lahjakkain perhe - Marie ja Pierre Curie - keksivät radioaktiivisuuden ja löysivät uraanin ja poloniumin. Pierren kuoltua liikenneonnettomuudessa Marie jatkoi tutkijanuraansa. Ja yksi keksintö johti toiseen, joka johti kolmanteen - kuin ketjureaktio.
Britti Ernest Rutheford tarkensi atomimallia ja löysi atomiytimen; tanskalainen Niels Bohr puolestaan täydensi mallia kvanttimekaniikalla. Rutherford myös havaitsi ensimmäisen ydinreaktion - alfasäteilyssä tapahtuvan heliumytimen irtoamisen, jolloin alkuaine muuttuu toiseksi - sen järjestysluku pienenee kahdella ja massa neljällä. Oli todistettu, että alkuaineet todella voivat muuttua toisikseen - atomi ei ollutkaan aineen pienin yksikkö. Atomin määritelmää oli muutettava: se on aineen pienin kemiallisesti jakautuva yksikkö - mutta ei fysikaalisesti!
Ja kun kerran aineet saattoivat luonnossa muuttua spontaanisti toisikseen, niin voitaisiinko tämä saada aikaan laboratoriossa? Kas siinäpä pulma - jota 1900-luvun alun fyysikonaivot pohtivat tiukasti!
Ja tämä lopulta onnistuikin Saksassa - kolmikko Otto Hahn, Fritz Strassman ja Lise Meitner onnistuivatkin 1938 siinä, mitä monet olivat pitkään pohtineet; keinotekoisen ydinreaktion aikaansaamisessa. Enrico Fermin kokeet 1934 olivat saaneet Ida Noddackin pohtimaan uraanin halkaisua neutronilla.
Pahaksi onneksi vuonna 1938 elettiin Saksassa Kolmannen valtakunnan aikaa. Ja Lise Meitner, vaikkakin uskonnoltaan luterilainen, oli etniseltä taustaltaan juutalainen.
1900-lukua on sanottu juutalaisuuden vuosisadaksi, ja tuo kansakunta onkin tuottanut valtavan määrän nobelisteja - skandinaavit ovat sitten hyvänä kakkosena. On julkinen salaisuus, että ydinfyysikoista leijonanosa oli joko juutalaisia (Meitner, Einstein, Oppenheimer, Szilard jne) tai toinen vanhemmista oli juutalainen (Bohr) ja varmasti myös Aspergerin syndrooma taatusti on hyödyksi ydinfyysikolle (Einstein). On julkinen salaisuus, että AS on yliedustettuna sekä juutalaisten että skandinaavien keskuudessa, ja ydinfysiikassa - jos missä - se on ehdottomasti etu!
Lise Meitner on ollut yksi ydinfysiikan suurista tuntemattomista. Meitner syntyi syntyi vuonna 1878 Wienissä juutalaiseen perheeseen. Hänen suuri rakkautensa oli tiede - hän päätti jo nuorena haluavansa tutkijaksi kuten Marie Curie. Vuonna 1901 Meitner pääsikin Wienin yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa. Siellä hän kuitenkin joutui varsin nuivan kohtelun kohteeksi - toisaalta etnisen taustansa ja toisaalta sukupuolensa takia. Meitner oli kuitenkin lahjakas oppilas, ja hän sai fysiikan lopputyönsä valmiiksi vuonna 1905.
Vuonna 1907 hän lähti Berliiniin, jossa hän tapasi Otto Hahnin ja auttoi häntä kemiallisten ja radioaktiivisten aineiden tutkimisessa. Ikävä kyllä läpeensä militaristinen keisarillinen Saksa oli, paitsi luokkayhteiskunta, myös hyvin seksistinen yhteiskunta. Lise Meitneriä ei päästetty Berliinin kemian laitokseen, eikä hän saanut käydä luennoilla, koska oli nainen. Mutta tiedeihmiset ovat tunnetusti hyvin no-bullshit-luonteisia, ja siksi varsinkin luonnontieteilijät todella vihaavat kaikkea pakkovaltaa. Niinpä Hahn, Strassman ja Meitner löysivät lopulta porsaanreijän ja pääsivät toimimaan yhdessä. Tästä yhteistyöstä tuli äärimmäisen hedelmällistä - ja se kesti vuosikymmeniä.
Meitnerin ja Hahnin yhteistyö huipentui kokeeseen vuonna 1938, joka johti uraanin ketjureaktion keksimiseen. Kokeen oli suunnitellut Meitner. Natsi-Saksan rotulakien vuoksi Meitner oli muuttanut Ruotsiin pakoon. Otto Hahn oli organisoinut paon yhdessä Strassmanin kanssa, ja Hahn oli antanut äitinsä timanttisormuksen Meitnerille siltä varalta, että hänen tarvitsisi lahjoa rajavartijat. Onneksi tuo sormus päätyi lopulta Meitnerin sisaenpojan Otto Robert Frischin vihkisormukseksi!
Meitner sai paikan Tukholman yliopistosta, ja hän opetti siellä. Hän laati myös koejärjestelyn, jolla uraani halkaistaisiin - ja saataisiin aikaan ketjureaktio. Hahn ja Strassmann sitten lopulta toteuttivatkin tuon kokeen - ja Hahn sai siitä Nobelin kemiaanpalkinnon 1944. Meitner ja Hahn tekivät myös merkittäviä tutkimuksia beta- ja gammasäteilystä ja löysivät protaktaniumin (alkuaine 91). Vuonna 1944 Otto Hahn sai raskaitten ydinten halkeamisreaktion löytämisestä kemian Nobelin - yksin, vaikka Meitner oli avainasemassa tutkimuksen etenemisessä.
Maailmansotien jälkeen, vaikka ei ollutkaan saanut tunnustusta tutkimuksistaan, Lise jatkoi väsymättä työtään fysiikan parissa. Lise Meitner siirtyi eläkkeelle vuonna 1960 ja muutti Cambridgeen, Englantiin ollakseen lähellä veljenpoikaansa Otto Frischiä. Kaikesta huolimatta hän jatkoi matkusteluaan ja luennoimista ja kävi ahkerasti konserteissa. Hän kuoli vuonna 1968, 90 vuoden ikäisenä.
Meitner, Hahn ja Strassman pysyivät ystävinä loppuun asti. Strassmanista kehkeytyi lopulta antinatsi, joka auttoi natsien vainoamia ihmisiä pakoon - ja hän riskeerasi oman henkensä piilottelemalla muuatta juutalaisperhettä kotonaan. Jos asia olisi paljastunut, hän olisi voinut joutua giljotiiniin. Hahn puolestaan toimi aktiivisesti ammatissaan ja Max Planck -seuran puheenjohtajana kuolemaansa asti.
Ja kaikki kolme tajusivat myös, miten maailma oli muuttunut ydinaseiden myötä. He toimivat loppuun saakka aktiivisesti ydinaseriisunnan puolesta.
Mutta Meitnerin elämäntyö ei jäänyt hukkaan. Alkuaine 109 on saanut nimekseen meitnerium (Mt). Euroopan fyysikkoseuran vuotuinen fysiikanpalkinto on nimetty hänen mukaansa. Vuonna 2010 palkinnon sai suomalainen Juha Äystö.
Ja juuri Meitnerin, Hahnin ja Strassmanin ansiosta Einsteinin kuuluisasta yhtälöstä tuli sitten realiteetti ydinenergian muodosta.
Sellaista asiaa, mikä on hyvin vaikeaselkoista, outoa tai yliampuvaa, on suomen kielessä tapana kutsua "ydinfysiikaksi" ja trivialiteeteista puolestaan todeta, että ei se mitään ydinfysiikkaa ole. Mutta jokainen luonnontieteiden osalta koulunpenkkiä ikinä kuluttanut tietää varmasti ydinfysiikan ja siihen liittyvän nablaamisen ja kaikki ne kivat yhtälöt, jotka siihen yhdistetään. Ydinfysiikkaa pidetään kvanttimekaniikan ohella fysiikan vaikeaselkoisimpana alueena - ja paradoksaalisimpana: miten niin pienistä asioista voi syntyä niin suuria seurauksia.
Ydinfysiikan tutkimuksen voidaan oikeastaan sanoa alkaneen toden teolla siitä, kun tieteenhistorian varmasti kaikkein lahjakkain perhe - Marie ja Pierre Curie - keksivät radioaktiivisuuden ja löysivät uraanin ja poloniumin. Pierren kuoltua liikenneonnettomuudessa Marie jatkoi tutkijanuraansa. Ja yksi keksintö johti toiseen, joka johti kolmanteen - kuin ketjureaktio.
Britti Ernest Rutheford tarkensi atomimallia ja löysi atomiytimen; tanskalainen Niels Bohr puolestaan täydensi mallia kvanttimekaniikalla. Rutherford myös havaitsi ensimmäisen ydinreaktion - alfasäteilyssä tapahtuvan heliumytimen irtoamisen, jolloin alkuaine muuttuu toiseksi - sen järjestysluku pienenee kahdella ja massa neljällä. Oli todistettu, että alkuaineet todella voivat muuttua toisikseen - atomi ei ollutkaan aineen pienin yksikkö. Atomin määritelmää oli muutettava: se on aineen pienin kemiallisesti jakautuva yksikkö - mutta ei fysikaalisesti!
Ja kun kerran aineet saattoivat luonnossa muuttua spontaanisti toisikseen, niin voitaisiinko tämä saada aikaan laboratoriossa? Kas siinäpä pulma - jota 1900-luvun alun fyysikonaivot pohtivat tiukasti!
Ja tämä lopulta onnistuikin Saksassa - kolmikko Otto Hahn, Fritz Strassman ja Lise Meitner onnistuivatkin 1938 siinä, mitä monet olivat pitkään pohtineet; keinotekoisen ydinreaktion aikaansaamisessa. Enrico Fermin kokeet 1934 olivat saaneet Ida Noddackin pohtimaan uraanin halkaisua neutronilla.
Pahaksi onneksi vuonna 1938 elettiin Saksassa Kolmannen valtakunnan aikaa. Ja Lise Meitner, vaikkakin uskonnoltaan luterilainen, oli etniseltä taustaltaan juutalainen.
1900-lukua on sanottu juutalaisuuden vuosisadaksi, ja tuo kansakunta onkin tuottanut valtavan määrän nobelisteja - skandinaavit ovat sitten hyvänä kakkosena. On julkinen salaisuus, että ydinfyysikoista leijonanosa oli joko juutalaisia (Meitner, Einstein, Oppenheimer, Szilard jne) tai toinen vanhemmista oli juutalainen (Bohr) ja varmasti myös Aspergerin syndrooma taatusti on hyödyksi ydinfyysikolle (Einstein). On julkinen salaisuus, että AS on yliedustettuna sekä juutalaisten että skandinaavien keskuudessa, ja ydinfysiikassa - jos missä - se on ehdottomasti etu!
Lise Meitner on ollut yksi ydinfysiikan suurista tuntemattomista. Meitner syntyi syntyi vuonna 1878 Wienissä juutalaiseen perheeseen. Hänen suuri rakkautensa oli tiede - hän päätti jo nuorena haluavansa tutkijaksi kuten Marie Curie. Vuonna 1901 Meitner pääsikin Wienin yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa. Siellä hän kuitenkin joutui varsin nuivan kohtelun kohteeksi - toisaalta etnisen taustansa ja toisaalta sukupuolensa takia. Meitner oli kuitenkin lahjakas oppilas, ja hän sai fysiikan lopputyönsä valmiiksi vuonna 1905.
Vuonna 1907 hän lähti Berliiniin, jossa hän tapasi Otto Hahnin ja auttoi häntä kemiallisten ja radioaktiivisten aineiden tutkimisessa. Ikävä kyllä läpeensä militaristinen keisarillinen Saksa oli, paitsi luokkayhteiskunta, myös hyvin seksistinen yhteiskunta. Lise Meitneriä ei päästetty Berliinin kemian laitokseen, eikä hän saanut käydä luennoilla, koska oli nainen. Mutta tiedeihmiset ovat tunnetusti hyvin no-bullshit-luonteisia, ja siksi varsinkin luonnontieteilijät todella vihaavat kaikkea pakkovaltaa. Niinpä Hahn, Strassman ja Meitner löysivät lopulta porsaanreijän ja pääsivät toimimaan yhdessä. Tästä yhteistyöstä tuli äärimmäisen hedelmällistä - ja se kesti vuosikymmeniä.
Meitnerin ja Hahnin yhteistyö huipentui kokeeseen vuonna 1938, joka johti uraanin ketjureaktion keksimiseen. Kokeen oli suunnitellut Meitner. Natsi-Saksan rotulakien vuoksi Meitner oli muuttanut Ruotsiin pakoon. Otto Hahn oli organisoinut paon yhdessä Strassmanin kanssa, ja Hahn oli antanut äitinsä timanttisormuksen Meitnerille siltä varalta, että hänen tarvitsisi lahjoa rajavartijat. Onneksi tuo sormus päätyi lopulta Meitnerin sisaenpojan Otto Robert Frischin vihkisormukseksi!
Meitner sai paikan Tukholman yliopistosta, ja hän opetti siellä. Hän laati myös koejärjestelyn, jolla uraani halkaistaisiin - ja saataisiin aikaan ketjureaktio. Hahn ja Strassmann sitten lopulta toteuttivatkin tuon kokeen - ja Hahn sai siitä Nobelin kemiaanpalkinnon 1944. Meitner ja Hahn tekivät myös merkittäviä tutkimuksia beta- ja gammasäteilystä ja löysivät protaktaniumin (alkuaine 91). Vuonna 1944 Otto Hahn sai raskaitten ydinten halkeamisreaktion löytämisestä kemian Nobelin - yksin, vaikka Meitner oli avainasemassa tutkimuksen etenemisessä.
Maailmansotien jälkeen, vaikka ei ollutkaan saanut tunnustusta tutkimuksistaan, Lise jatkoi väsymättä työtään fysiikan parissa. Lise Meitner siirtyi eläkkeelle vuonna 1960 ja muutti Cambridgeen, Englantiin ollakseen lähellä veljenpoikaansa Otto Frischiä. Kaikesta huolimatta hän jatkoi matkusteluaan ja luennoimista ja kävi ahkerasti konserteissa. Hän kuoli vuonna 1968, 90 vuoden ikäisenä.
Meitner, Hahn ja Strassman pysyivät ystävinä loppuun asti. Strassmanista kehkeytyi lopulta antinatsi, joka auttoi natsien vainoamia ihmisiä pakoon - ja hän riskeerasi oman henkensä piilottelemalla muuatta juutalaisperhettä kotonaan. Jos asia olisi paljastunut, hän olisi voinut joutua giljotiiniin. Hahn puolestaan toimi aktiivisesti ammatissaan ja Max Planck -seuran puheenjohtajana kuolemaansa asti.
Ja kaikki kolme tajusivat myös, miten maailma oli muuttunut ydinaseiden myötä. He toimivat loppuun saakka aktiivisesti ydinaseriisunnan puolesta.
Mutta Meitnerin elämäntyö ei jäänyt hukkaan. Alkuaine 109 on saanut nimekseen meitnerium (Mt). Euroopan fyysikkoseuran vuotuinen fysiikanpalkinto on nimetty hänen mukaansa. Vuonna 2010 palkinnon sai suomalainen Juha Äystö.
Ja juuri Meitnerin, Hahnin ja Strassmanin ansiosta Einsteinin kuuluisasta yhtälöstä tuli sitten realiteetti ydinenergian muodosta.
Remarks
Takkirautaa
Päivän sarkasmi
Sayn-Wittgensteinin prinssiä mukaillen:
Wovon man nicht sprechen kann, davon muss man Verbrämungen brauchen.
Wovon man nicht sprechen kann, davon muss man Verbrämungen brauchen.
Remarks
Häkävuoto
Sunday, August 1, 2010
Ei näin
Turun nuupannut Myllysilta on nyt pantu lopullisesti korppujauhoksi, ja betonipölyn hälvennyttyä päästään tarkastelemaan että mikä meni vikaan.
Vastaus on, että ihan kaikki.
Me tiesimme jo alkuvuodesta, että insinööritoimisto, joka sillan oli suunnitellut, oli tehnyt aika rajuja ja alkeellisia virheitä (mm. he olivat jättäneet laskelmistaan jääkuormat, ja he olivat tehneet yhden etumerkkivirheen), ja hommat olivat alkaneet piipiä alusta asti.
No. Ihan hyvä vain, että eräs sillan suunnittelijoista luopui sittemmin insinöörinurastaan ja ryhtyi poliitikoksi. Huono insinööri on vaarallisempi kuin huono poliitikko - huonojen insinöörien virheet maksavat ihmishenkiä ihan konkreettisesti, ja hyvä insinööri on tunnetusti fiksu ja laiska. Tyhmä ja ahkera ihminen saa paljon vähemmän tuhoa aikaan poliitikkona kuin insinöörinä.
Asiat olisivat vielä olleet pelastettavissa, sillä sillansuunnittelu ei ole ydinfysiikkaa eikä rakettitiedettä, ja varmuuskertoimet ovat onneksi olemassa sitä varten, että silta uhkaa romahtaa liian upean arkkitehtuurinsa takia.
Mutta pahaksi onneksi vielä sillan rakentanut urakoitsija oli slarvannut.
Kun siltaa alettiin purkamaan, ilomantsilainen urakoitsija oli pannut merkille, miten huonossa kunnossa sillan betoni oli, ja miten vähällä vaivalla silta rikkoutui. Paitsi että urakoitsija säästi energiaa, siinä kävi myös ilmi se, miten niin nuori - alle nelikymmenvuotias - silta saattoi olla jo niin huonossa kunnossa. Betonihan yleensä vain lujittuu iän myötä - siitä tulee samanlaista kalkkikiveä kuin mitä koko Gotlanti on - mutta tässä tapauksessa rakennusurakoitsija ei ollut tehtäviensä tasalla tai ei piitannut niistä.
Käsite "turuntauti" syntyi 1970-luvulla kuvaamaan kunnallispoliittista mädännäisyyttä ja korruptiota, ja se kuvasi eritoten turkulaista rakennusurakointia. Ja silta on juuri tuolta ajalta. Ketään syyttämättä ja mitään osoittamatta sormilla ruukinmatruuna tyytyy toteamaan, että insinöörien virheet voidaan vielä korjata hyvällä rakennustyöllä ja terveellä järjellä, mutta rakennusurakoitsijan virheille ei mahda Isä Jumalakaan mitään. Kaupan päälle vielä sillan maatuet oli sekä suunniteltu että rakennettu väärin, ja maapohja oli osoittautunut aivan toisenlaiseksi kuin mitä oletettiin.
Myllysilta ehti painua keskikohdastaan liki 143 cm. Eikä tämä nuuppaus ollut edes ensimmäinen kerta - se notkahti jo silloin, kun sitä valmistumisensa jälkeen koeponnistettiin 1975 täyteenlastattujen kuorma-autojen avulla. Ja tämän painumisen syitä on etsitty vuodesta 1975. Insinöörit,suunnittelijat, sillanrakentajat, tutkijat, virkamiehet, poliitikot ja turkulaiset ovat etsineet syyllisiä. Konekivääri ja Lahtinen sensijaan ovat yhä kateissa.
Kokeneiden purkajien mukaan silta oli nuoresta iästään huolimatta vanha ja väsynyt.
"Betoni oli paljon tavanomaista heikompaa suorastaan haurasta. Jos vertaan tätä edelliseen sillan purkamistyöhön, Mälikkälän siltaan Lappeenrannassa, niin betoni oli selvästi huonolaatuisempaa. Noin 30 % heikompaa", toteaa muuan urakoitsijoista.
30% on aika pahuksen paljon. Itse asiassa se on jo niin paljon, että työn pitäisi mennä kokonaan uusiksi. Ne varmuuskertoimet ovat siellä insinöörien suunnitteluvirheitä varten. Mutta mikä varmuuskerroin ottaisi huomioon urakoitsijan ammattitaidottomuuden? Rakentaja ei saa tehdä virheitä.
Urakoitsijan mukaan myöskään paikalleenvaletun esijännitetyn betonisillan kannatinjänteet, "betoniraudat", eivät olleet priimatavaraa. Sidosainetta ei ollut tarpeeksi eli 24 jänteen injektointi oli jäänyt puolitiehen. Toinen urakoitsija toteaa: "Tänne sisälle, näitten metallikiskojen joukkoon pitää ruiskuttaa kovalla paineella betonia joka sitoo nämä yhteen. Mutta huomasin heti että täällähän on välillä pitkiä pätkiä ilman minkäänlaista sidosainetta eli injektointi on epäonnistunut. Huolimatonta työtä."
Jos silta olisi ollut edes rakennettu kunnolla, suunnitteluinsinöörien toheloinnit olisivat peittyneet varmuuskerrointen alle. Mitään ongelmia ei olisi tapahtunut. Silta olisi siellä yhä. Mutta kun ei niin ei. Rakennustyön slarvaus paljastui vasta purkuvaiheessa.
Jälkikäteen voi todeta, että sillan purkaminen oli oikea päätös. Jos sitä olisi yritetty korjata, viimeistään parinkymmenen vuoden päästä oltaisiin oltu jälleen samassa tilanteessa. Nyt päästään aloittamaan nollapisteestä, puhtaalta pöydältä.
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Huonon suunnittelun voi pelastaa hyvällä toteutuksella. Mutta huonosti toteutettu on maksimissaankin vain puoliksi tehty - ja yhdistyneenä huonoon toteutukseen lopputulos on pahimmillaan katastrofi.
Ei näin.
Vastaus on, että ihan kaikki.
Me tiesimme jo alkuvuodesta, että insinööritoimisto, joka sillan oli suunnitellut, oli tehnyt aika rajuja ja alkeellisia virheitä (mm. he olivat jättäneet laskelmistaan jääkuormat, ja he olivat tehneet yhden etumerkkivirheen), ja hommat olivat alkaneet piipiä alusta asti.
No. Ihan hyvä vain, että eräs sillan suunnittelijoista luopui sittemmin insinöörinurastaan ja ryhtyi poliitikoksi. Huono insinööri on vaarallisempi kuin huono poliitikko - huonojen insinöörien virheet maksavat ihmishenkiä ihan konkreettisesti, ja hyvä insinööri on tunnetusti fiksu ja laiska. Tyhmä ja ahkera ihminen saa paljon vähemmän tuhoa aikaan poliitikkona kuin insinöörinä.
Asiat olisivat vielä olleet pelastettavissa, sillä sillansuunnittelu ei ole ydinfysiikkaa eikä rakettitiedettä, ja varmuuskertoimet ovat onneksi olemassa sitä varten, että silta uhkaa romahtaa liian upean arkkitehtuurinsa takia.
Mutta pahaksi onneksi vielä sillan rakentanut urakoitsija oli slarvannut.
Kun siltaa alettiin purkamaan, ilomantsilainen urakoitsija oli pannut merkille, miten huonossa kunnossa sillan betoni oli, ja miten vähällä vaivalla silta rikkoutui. Paitsi että urakoitsija säästi energiaa, siinä kävi myös ilmi se, miten niin nuori - alle nelikymmenvuotias - silta saattoi olla jo niin huonossa kunnossa. Betonihan yleensä vain lujittuu iän myötä - siitä tulee samanlaista kalkkikiveä kuin mitä koko Gotlanti on - mutta tässä tapauksessa rakennusurakoitsija ei ollut tehtäviensä tasalla tai ei piitannut niistä.
Käsite "turuntauti" syntyi 1970-luvulla kuvaamaan kunnallispoliittista mädännäisyyttä ja korruptiota, ja se kuvasi eritoten turkulaista rakennusurakointia. Ja silta on juuri tuolta ajalta. Ketään syyttämättä ja mitään osoittamatta sormilla ruukinmatruuna tyytyy toteamaan, että insinöörien virheet voidaan vielä korjata hyvällä rakennustyöllä ja terveellä järjellä, mutta rakennusurakoitsijan virheille ei mahda Isä Jumalakaan mitään. Kaupan päälle vielä sillan maatuet oli sekä suunniteltu että rakennettu väärin, ja maapohja oli osoittautunut aivan toisenlaiseksi kuin mitä oletettiin.
Myllysilta ehti painua keskikohdastaan liki 143 cm. Eikä tämä nuuppaus ollut edes ensimmäinen kerta - se notkahti jo silloin, kun sitä valmistumisensa jälkeen koeponnistettiin 1975 täyteenlastattujen kuorma-autojen avulla. Ja tämän painumisen syitä on etsitty vuodesta 1975. Insinöörit,suunnittelijat, sillanrakentajat, tutkijat, virkamiehet, poliitikot ja turkulaiset ovat etsineet syyllisiä. Konekivääri ja Lahtinen sensijaan ovat yhä kateissa.
Kokeneiden purkajien mukaan silta oli nuoresta iästään huolimatta vanha ja väsynyt.
"Betoni oli paljon tavanomaista heikompaa suorastaan haurasta. Jos vertaan tätä edelliseen sillan purkamistyöhön, Mälikkälän siltaan Lappeenrannassa, niin betoni oli selvästi huonolaatuisempaa. Noin 30 % heikompaa", toteaa muuan urakoitsijoista.
30% on aika pahuksen paljon. Itse asiassa se on jo niin paljon, että työn pitäisi mennä kokonaan uusiksi. Ne varmuuskertoimet ovat siellä insinöörien suunnitteluvirheitä varten. Mutta mikä varmuuskerroin ottaisi huomioon urakoitsijan ammattitaidottomuuden? Rakentaja ei saa tehdä virheitä.
Urakoitsijan mukaan myöskään paikalleenvaletun esijännitetyn betonisillan kannatinjänteet, "betoniraudat", eivät olleet priimatavaraa. Sidosainetta ei ollut tarpeeksi eli 24 jänteen injektointi oli jäänyt puolitiehen. Toinen urakoitsija toteaa: "Tänne sisälle, näitten metallikiskojen joukkoon pitää ruiskuttaa kovalla paineella betonia joka sitoo nämä yhteen. Mutta huomasin heti että täällähän on välillä pitkiä pätkiä ilman minkäänlaista sidosainetta eli injektointi on epäonnistunut. Huolimatonta työtä."
Jos silta olisi ollut edes rakennettu kunnolla, suunnitteluinsinöörien toheloinnit olisivat peittyneet varmuuskerrointen alle. Mitään ongelmia ei olisi tapahtunut. Silta olisi siellä yhä. Mutta kun ei niin ei. Rakennustyön slarvaus paljastui vasta purkuvaiheessa.
Jälkikäteen voi todeta, että sillan purkaminen oli oikea päätös. Jos sitä olisi yritetty korjata, viimeistään parinkymmenen vuoden päästä oltaisiin oltu jälleen samassa tilanteessa. Nyt päästään aloittamaan nollapisteestä, puhtaalta pöydältä.
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Huonon suunnittelun voi pelastaa hyvällä toteutuksella. Mutta huonosti toteutettu on maksimissaankin vain puoliksi tehty - ja yhdistyneenä huonoon toteutukseen lopputulos on pahimmillaan katastrofi.
Ei näin.
Remarks
Raskasmetallipäästö
Subscribe to:
Posts (Atom)
Posts
