Huono arkkitehtuuri, osa V

Ruukinmatruuna tutustui eilen kuviojyrsimeen. Tarkoituksena oli tehdä korjausosa lipastoon, ja hyvinhän se onnistui. Kuviojyrsin on mielenkiintoinen työkalu. Sillä pystyy tekemään työstökappaleeseen paitsi kuvioita, myös huulloksia, viisteitä, jiirejä, laippoja, pontteja, sinkkauksia, kyntteitä ja palteita. Ja ennenkaikkea sillä kykenee koristelemaan työstökappaleen.

Ruukinmatruuna oli hämmästynyt. Hän viimeisteli puolessa minuutissa työstökappaleen, jonka työstämiseen käsityökaluin olisi mennyt toista tuntia. Konetyökalut ovat ihmeellinen asia, ja tulipahan jälleen osoitettua, että pysyy se työkalu naisenkin kädessä.

Ja samalla ruukinmatruuna mietti jälleen jotain arkkitehtuurista, koristelusta, viimeistelystä ja ornamentiikasta. Jos jyrsimellä kykeni työstämään kappaleen puolessa minuutissa parin tunnin sijaan, niin miksei sama onnistuisi isommassakin skaalassa?

Ruukinmatruuna samalla katsoi perheen keskiaika-garderobia, ja hänen korvissaan kaikuivat oppiäidin sanat: vasta koristenauha tekee vaatteesta todella vaatteen. Ja tähän on yksinkertainen syy olemassa. Ruukinmatruuna tiedosti sen kauan sitten, mutta tätä syytä joko ei tiedosteta maailman teknillisissä korkeakouluissa tai siitä ei piitata.

Syy on siinä, että luonto kammoaa paljasta pintaa. Paljas pinta huokuu kuolemaa - jäätiköt, aavikot, kalliot - kaikki paljaat pinnat ja puhtaat linjat ovat luonnossa kuolleita. Puhdaslinjaisuus - se, mikä arkkitehtuurissa on ollut sadan vuoden ajan ideaali - merkitsee luonnossa kuolemaa. Kaikki luonnolliset, elävät, pinnat ovat täynnä krumeluuria - fraktaaleja, kaoottisia kuvioita, ornamentiikkaa. Ja aivan kuten luonnossa, ornamentti rikkoo paljaan pinnan - se osoittaa, että kuolleessa on elämää.

Ruukinmatruuna pohtii menneisyyttä ja menneisyyden rakennuksia. Miksi tyylikaudet kehittyivät? Miksi menneisyyden kulttuurit alkoivat koristelemaan rakennuksiaan? Jos puhdaslinjaisuus, koruttomuus ja selkeys olisi ideaali, niin miksi roomalaiset - jotka keksivät betonin - eivät rakentaneet lecorbusiaanisia betonikuutioita - jonkinlaisia ylöspäinskaalattuja adobe-asumuksia? Niissä olisi kaupan päälle vielä tasakatto?

Siksi, että vaikka roomalaiset olivat surkeita insinöörejä, heillä oli taiteellista silmää ja estetiikan tajua. He tajusivat, että puhdaslinjaiset ja pelkistetyt rakennukset eivät skaalaudu ylöspäin - heidän silmissään ne näyttivät luonnottomilta, valjuilta, kalseilta ja sieluttomilta. He ymmärsivät rikkoa paljaat pinnat ornamentein, rustiikalla, niššein, pilasterein - näin lopputulos oli kuolleen sijasta elävä, valjun sijasta eloisa, kalsean sijasta lämmin.

Tämä muuten on sattumoisin myös syynä, miksi armeija, laivasto ja ilmavoimat naamiomaalaavat kalustonsa. Kuolleesta tulee elävä; tasaiset, sileät ja luonnottomat pinnat rikkoutuvat ja niistä tulee luonnollisia - ja ne sulautuvat maastoon eivätkä pistä silmään. Tästä syystä myös tyylikautiset rakennukset sulautuvat toisiinsa - ne eivät pistä silmiin, ja ne muodostavat harmonisen kokonaisuuden - siis sen, mitä Le Corbusier kutsui autismissaan "kaoottiseksi sekamelskaksi". Sensijaan yksi ainoa modernistinen rakennus kykenee tuhoamaan kokonaisen kadun harmonian - sellainen kirkuu esiin kuin kipeä peukalo.

Ruukinmatruuna on tutkinut Le Corbusierin aikaansaannoksia ad nauseam ja miten Le Corbusierin ansiosta arkkitehtuurin traditio rakennustaiteena murtui ja muuttui kaoottiseksi ja tyylittömäksi sekamelskaksi, jossa anything goes. Arkkitehtuurin kriisi kytkeytyy täysin taiteen kriisiin yleensäkin: sensijaan, että taide tuottaisi totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, se tuottaa valhetta, pahuutta ja rumuutta - sekasotkua ja arkkitehtuurin osalta harmaita, matalia laatikoita. Arkkitehdit toistavat ne virheet, jotka roomalaiset ja kreikkalaiset välttivät.

Mutta nyt on aika tutkia toista modernismin suurta nimeä eli Ludwig Mies van der Rohea. Tämä itseoppinut autodidakti osoitti paljon vähemmän diktatorisia taipumuksia kuin Le Corbusier, eikä hänellä ollut samoja suuruudenhulluuden harhoja kuin Alvar Aallolla, mutta hänen vaikutuksensa on paljon salamyhkäisempi. Hän nimittäin loi lasilaatikkoarkkitehtuurin. Siinä, missä Le Corbusierin lempimateriaali oli betoni - kaikista materiaaleista halvin, banaalein, helpoimmin rapautuva ja helpoimmin sääistyvä - Mies van der Rohe rakasti lasia. Hän kutsui varsin minimalistista arkkitehtuuriaan nimellä skin and bones architecture. Ei ole liioiteltua väittää, että hän pyrki arkkitehtuurillaan tekemään ihmisistä terraarioeläimiä.

Luonnonvaloon pätee selkeä nyrkkisääntö: sopivasti on hyvä, liikaa on paha.

Ja tässä modernismi löi kirveensä kiveen. Liika luonnonvalo sisätiloissa saa ihmiset ärtyneiksi, hermostuneiksi ja kireiksi. Liika luonnonvalo häikäisee ja saa aikaan hiostavia lämpötilagradientteja: auringossa on kuumaa, varjossa kylmää, eikä lämmityksellä oikein voi säätää. Ainoa säätökeino ovat sälekaihtimet. Mutta miksi ihmeessä sitten tehdä ikkuna ylipäänsä, jos sälekaihdin blokkaa näkymät?

Asiassa on toinenkin puoli. Ihmiset eivät tykkää elää vitriineissä.

Ikkuna päästää, paitsi valoa sisään, myös ulos - ja näköalaikkuna on nimensä veroinen - sieltä näkyy ulos about kaikki mahdollinen. Useimmat ihmiset kuitenkaan eivät ole ekshibitionisteja eivätkä tykkää näyttää yksityiselämäänsä ulospäin - varsinkaan ruumiintoimintojaan - vaan tykkäävät säilyttää ainakin jonkinasteisen yksityisyyden, ja hups vaan kun ikkunaan ilmestyvätkin kaihtimet alta aikayksikön. Mutta jos ja kun näin käy, niin miksi rakentaa isokokoisia näköalaikkunoita ylipäänsä?

Siinä, missä functionalism not so functional ja missä betoni huokuu kylmyyttä, vihamielisyyttä ja kalseutta, nuo lasilaatikot Mies van der Rohen hengessä saavat ihmiset kokemaan itsensä terraarioeläimiksi - ne riistävät ihmiseltä yksityisyyden ja intimiteetin.

Ulospäin miesvanderrohelaiset lasilaatikot näyttävät julmetun isoilta vitriineiltä - eivät taloilta lainkaan. Tai sitten vaihtoehtoisesti borg-kuutioilta. Sattumaako? Jos ikkunat ovat rakennuksen silmät, niin nuo silmät huokuvat kylmäkiskoisuutta ja vihamielisyyttä. Ne ovat luonnottomia. Nauhaikkuna puolestaan saa talon muistuttamaan jättikokoista matkaradiota tai auton jäähdytintä - ei taloa. Nauhaikkunallinen talo on luonnoton - kerrokset näyttävät ikäänkuin kelluvan tyhjän päällä - ja luonnottomuus tulkitaan vihamielisyytenä.

Voidaan myös kysyä, missä määrin "puhdaslinjaiset geometriset muodot" edustavat rakennustaidetta lainkaan. Jos Jumala on yksityiskohdissa, niin Mies van der Rohe oli ateisti. Seagram Buildingia pidetään Mies van der Rohen yhtenä pääteoksena. Mutta ruukinmatruuna ei näe kyseisessä talossa mitään upeaa tai sävähdyttävää. Samanlaisia ovat lähiöt ja business parkit täynnänsä. Yksitoikkoinen, banaali ja uhkaava. Siitä tulee suoraan sanoen eräs tietty Arthur C. Clarken kirja mieleen. Särmiön piirtäminen ei vaadi nimeksikään taitoa saati taiteellista silmää; paljon enemmän vaatii laatia sellainen rakennus, joka sulautuu ympäristöönsä hillityksi ja harmoniseksi kokonaisuudeksi eikä iske silmään ja kilju arkkitehdin megalomaanista egoa.

Keskiajalla keksittiin tapa, millä saadaan iso määrä luonnonvaloa sisään tekemättä epäluonnollisen suurta reikää seinään, ja tämä tapa on nimeltään erkkeri. Erkkeri toimii kuperan linssin tavoin tuoden valoa sisään kolmelta suunnalta, ja yleensä aikaansaa talon julkisivuun mielenkiintoisen ja harmonisen lisän. Se luo samalla illuusion paljon isommasta tilasta - ja varsinkin pohjoiseurooppalaisessa arkkitehtuurissa erkkerit ovat Pohjolan pitkän ja pimeän talven takia olleet tärkeässä asemassa.

Mutta modernismi muutti kaiken. Ei tyylin nimi olisi ollut englanniksi International Style, ellei se todellakin olisi pyrkinyt hävittämään kaikki kansalliset ja kulttuurilliset arkkitehtuurin ominaispiirteet. Arkkitehtuurin haasteet ovat kaikkialla samat, kirjoitti Le Corbusier, ja niinpä ratkaisut ja vastaukset ovat kaikkialla samat. Siis kaikkialla Hammerfestistä Punta Arenasiin ja Cabo de São Vicentestä Vladivostokiin. Koko maailma tuli jyrätä nileäksi ja rakentaa täyteen betonikuutioita. Tai vaihtoehtoisesti lasilaatikoita. Pois ornamentit! Pois voluutit! Pois pilasterit! Pois harjakatto! Pois päätykolmiot! Pois erkkerit! Pois koristeet! Pois friisit! Pois papukaijaviivaimet! Pois ylipäätään kaikki, mitä ei voi suorittaa suorakulmalla ja harpilla! Jokainen arkkitehtoninen ongelma voidaan pelkistää palloon, kartioon ja sylinteriin, ja ne olkoon kuution ohella uuden arkkitehtuurin ratkaisut! Tasakatto, nauhaikkuna, ruiskubetoni, valkoinen rappaus ja paljaat tukipilarit olkoon uuden arkkitehtuurin ainekset!

Modernismissa tähdättiin kauneuteen ja käytännöllisyyteen. Lopputulos oli yleensä banaalia, rumaa, yksitoikkoista - ja epäkäytännöllistä. Kaupan päälle modernistiset rakennukset pääsääntöisesti ovat homepommeja, kiitos tasakaton, ja nauhaikkuna - tai näköalaikkunat - merkitsevät hirveitä lämmityskustannuksia.

Koko idea, International style, on suunnilleen yhtä fiksua kuin tarjota koko maailmalle yhtä ja samaa numeron 41 miesten mustaa vasemman jalan kenkää. International Style oli täysin autistinen rakennustapa. Se ei ottanut huomioon ilmastoa. Se ei ottanut huomioon kulttuurisia erityispiirteitä. Se ei ottanut huomioon ympäristöä. Tradition se hylkäsi täysin. Lopputuloksena on ollut särkynyt arkkitehtonen traditio ja 80 vuotta banaaleja, mitäänsanomattomia, rumia ja luotaantyöntäviä rakennuksia.

Suomalainen rakennuskanta on aivan erityisen rumaa - vain japanilainen vulgaariarkkitehtuuri on rumempaa. Syynä on tuo International Stylen aivoton apinoiminen funktionalismissa. Jokaiselle insinöörille on sanomattakin selvää, ettei tasakatto l. vuotokatto sovellu Suomen ilmastoon. Itse asiassa tasakatto ei sovellu mihinkään 50. leveysasteen pohjoispuolelle. Se on kuivien ja lämpimien ilmastovyöhykkeiden kattomalli. Valkoinen väri - maalaus ja rappaus - sopii Kreikkaan ja se sopii Etelä-Ranskaan ja Espanjaan, mutta se ei sovi Suomeen. Täällä 60. ja 70. leveysasteiden välissä valkoinen sääistyy nopeasti harmaaksi ja saa koristeekseen rumat valumaraidat sekä leväkasvuston. Rakennukset ilman räystäitä menettelevät Etelä-Euroopan tienoilla, mutta ne vettyvät ja homehtuvat nopeasti Suomen oloissa. On julkinen salaisuus, että lähes jokainen Alvar Aallon suunnittelema rakennus on homepommi. Mutta ehkäpä suomalainen ruma arkkitehtuuri heijastaa suomalaista kylmäkiskoista, negatiivista ja kolkkoa sielunmaisemaa.

Ehkäpä se tärkein syy modernismin epäonnistumisessa on kuitenkin ihmisen psykologia. Luonnottomasta ei voi saada luonnollista. Ihminen luonnostaan kammoaa korutonta, pelkistettyä ja paljasta, koska ne huokuvat kuolemaa. Samoin ihminen ei ole terraarioeläin. Jos asunto suunnitellaan koneeksi, ihmisestä tulee elämiskone - piittaamaton omaan napaan tuijottaja. Ihminen vaatii muutakin kuin valoa, lämpöä, ilmaa ja ravintoa. Ihminen vaatii kauneutta ympärilleen kehittyäkseen ihmiseksi. Lätit todellakin tekevät sikoja - ja terraariot tekevät ihmisistä terraarioeläimiä.

Entäpä se jyrsin? Joskus aikoinaan koristelua ja ornamentiikkaa vastustettiin siksi, että se oli käsityötä ja ihmistyö tulee kalliiksi. Mutta jälleen kerran automatiikka tulee avuksi. Jos jyrsimellä saa valjusta ja rumasta puukappaleesta surrattua muutamassa kymmenessä sekunnissa kauniin ja harmonisen koristeellisen levyn, niin miksei sama onnistuisi sitten rakennuksissakin?

Kertokaapa se.